Yllättävää kyllä, jollain tapaa täällä joulu on paljon vähemmän näkyvillä kuin Suomessa. Ei ole tavaratalojen jouluikkunoita, ei kovin jouluista televisio-ohjelmistoa eikä jouluista mainontaa, ainakaan siinä määrin kuin kotona. Viime perjantaina tuli telkkarista kyllä Niko - lentäjän poika italiaksi dubattuna. Oikeastaan ei silti tunnu yhtään joululta.
Koulu loppui eilen, ja viimeinen koulupäivä koostui psykologin ja entisen anorektikon pitämästä anoreksialuennosta, jonka jälkeen koulun pihalla DJ soitti bilemusiikkia ja tarjolla oli syötävää ja juotavaa. Luokkien välillä oli lento- ja jalkapallo-otteluita. Oli mukava koulupäivä, vähän omituinen kyllä.
Tänään heräsin puoli yhdentoista maissa ja tein kauraomenapaistosta ja vaniljakastiketta, joista tuli vain paha mieli, koska kukaan ei ole vieläkään koskenut niihin. En ole kehdannut syödä yksinäni, joten peri-italialaisella vieraiden ruokakulttuurien kiinnostuksella ne todennäköisesti menevät huomenna roskiin, kun lähdemme joulupäiviksi etelään Pugliaan. Joulu on perhejuhla, ja nyt sen oikeasti huomaa. Melkein hirveää olla tekemättä yhtään mitään jouluista, kun viimeiset 16 joulua olen tänään tehnyt valmisteluja huomiselle jouluntuoksuisessa lämpimässä kodissa, illalla on haettu joulukuusi. Nyt en tiedä, saanko edes lahjoja. Joulu menee hotellissa, mikä väkisinkin tuntuu vähän kolkolta.
Lauantaina olin Roomassa. Löysin keskustasta käsittämättömän liikkeen, joka toimi sekä kahvilana että antikvariaattina. Seinille oli ripustettu ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkimainingeissa Roomaan unohtuneita kypäriä ja päähineitä vähän kaikilta osapuolilta, katosta riippui erivärisiä myrskylyhtyjä ja pienistä kotiloista rakennettu kattokruunu. Valtavasta LP-levyjen kokoelmasta löytyi 5 eri Sibeliuksen teosta, ja kirjoja oli lattioilla, seinillä, hyllyillä. Lattioilta nousevissa korkeissa pinoissa oli niin Romanovien kuva-albumiteoksia, englanninkielisiä Jumalaisia näytelmiä kuin vintagekengistäkin kertovia kirjoja. Seiniä peittivät vuosisadan alun oopperamainokset, Aidaa, Lohengriniä ja Taikahuilua, ja kaupan omistaja oli pieni herttainen vanha nainen. Cappuccino tarjoiltiin pienistä kultareunaisista ruusuin koristelluista posliinikupeista, yhdellä seinustalla vieri vieressä myytiin keramiikkafiguureina katolisia pyhimyksiä, pienoismalleja hävittäjistä ja panssariajoneuvoista, seimihahmoja sekä pikkuruisia Mussolineja.
Pakko myöntää, että kotiin on ikävä. Ei mikään itkuikävä, en ole kertaakaan vielä ns. "romahtanut", mutta siitäkin huolimatta, että tämä on uusi kokemus, viettäisin kuitenkin joulun mieluiten oman perheen kanssa... Pusuja ja haleja täältä <3
~Anna
tiistai 23. joulukuuta 2014
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Italialaisesta uskonnollisuudesta
Italialainen suhtautuminen uskontoon on mielenkiintoisen erilainen Suomeen verrattuna. Suurimmaksi osaksi se johtuu tietenkin katolisen ja luterilaisen kirkon opillisista eroista, jotka eivät ruohonjuuritasolla vaikuta kovinkaan suurilta.
Suurin ero on se, että Italiassa uskonnosta ei tehdä suurta numeroa. Katolisuus on osa arkea, eikä kukaan koe sen näkyvyyden loukkaavan kenenkään henkilökohtaista maailmankatsomusta. Hyvin kuvaavaa on se, että joitain vuosia sitten joku Italiassa asuva suomalainen äiti valitti EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen (?) luokan seinällä olevasta krusifiksista. Koulussa totta kai katselen tapahtumia ns. ulkopuolisena, mutta ei mua mitenkään haittaa se, kun muut toistaa aamuisin Ave Marian. Harjoittakoon rauhassa uskontoaan, se on osa tätä kulttuuria.
Viime viikon keskiviikkona filosofiantunti kului koulun sisällä olevassa kirkossa, jossa mun luokkalaiset kävivät rippituolissa puhumassa papin kanssa. Olin vähän hämmentynyt kaikesta ja tulin vain ajatelleeksi, että vastaavassa tapauksessa kukaan suomalainen ei uskaltautuisi menemään papin puheille pelätessään tulevansa jälkeenpäin syrjityksi "jeesustelijana". Täällä asiassa ei ollut mitään ihmeellistä. Joku kävi rippituolissa ja joku toinen ei käynyt, that's it.
Voi olla, että katolisessa kirkossa on sen arkisuuden takia tietyllä tapaa enemmän "kaksinaismoralismia". Tällä tarkoitan sitä, että todennäköisesti vastustajiaan hyvillä mielin lynkkaavat mafiapomotkin käyvät kiltisti kirkossa ja messun jälkeen palaavat takaisin puuhiensa pariin. Suomessa ihmiset, jotka käyvät säännöllisesti kirkossa, ovat jollain tapaa hyvin puhtoisia ihmisiä, ainakin ulospäin. Kovin hankala sanoa, kumpi on lähempänä alkuperäistä ideaa. Toisaalta "kristityn ihmisen" pitäisi kaiketi pyrkiä olemaan mahdollisimman hyvä, mutta toisaalta kirkon pitäisi olla kykenevä vastaanottamaan ihan kaikenlaisia ihmisiä.
Suomalaisessa tavassa harjoittaa uskontoa on jotain kylmää ja kovin etäistä. Ihmiset jakaantuvat yleisellä tuomiolla hyvin voimakkaasti uskonnollisiin ja sen ehdottomiin vihaajiin, ja näiden kahden ryhmän välissä ovat tapakristityt. Kirkko vaikuttaa Suomessa jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, ja varsinkin uskonnon harjoittamisesta vaikuttaa saavan aika pysyvän eikä kovin positiivisen leiman. Suomessa vallitsee mielestäni tietyllä tapaa sellainen meininki, että korjataan asiat pois silmistä, noin niinkuin varmuuden vuoksi, ennen kuin kukaan ehtii valittaa. Eräänlainen kylmän sodan "suomettumisen" jälkikaiku varmaankin, osa suomalaista itseään häpeämisen kulttuuria. Suomessa tämä asia on hirveän mustavalkoinen. Ajatellaan, että oman uskonnon esilläpito aiheuttaa heti vihaa muita kohtaan tai automaattisesti loukkaa niitä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Tullaan niin paljon vastaan, ettei toinen ehdi lähteä edes liikkeelle.
Onhan siinä hyvääkin. En ole ennen tänne tuloani kuullut yhtä omituisia ja pelkästä tietämättömyydestä johtuvia kysymyksiä, kuten "Ovatko protestantit siis kristittyjä, vai onko teillä joku luonnonuskonto?" ja milloin mitäkin erinäisiä kummallisia "faktoja" Aasian uskonnoista. Suomalaiset ovat tässä suhteessa ihailtavan tietoisia ympäristöstään.
Tänä aikana olen tullut siihen tulokseen, että vaikka Suomessa joitain asioita ehkä Italiaa paremmin suvaitaankin ja jossakin ollaan "edellä", niin loppujen lopuksi ei meillä sittenkään kovin paljon ylpeiltävää ole. En ole täällä kuullut keneltäkään itseään katolilaiseksi nimittävältä samanlaisia vihaa uhkuvia julistuksia muista uskontokunnista kuin joiltain itseään luterilaisiksi kutsuvilta suomalaisilta. Suomessa on myös se erikoinen ilmiö, että yleisen mielipiteen mukaan "kristittyjä" ihmisiä saa vihata ja pilkata miten päin tahansa, ketä tahansa muuta kohtaan samanlainen käytös on suvaitsemattomuutta. Täällä ketään ei pakoteta suorasti eikä epäsuorasti "valitsemaan puoltaan", ja mun mielestä tällä meiningillä se oikea suvaitsevaisuus toteutuu paljon paremmin.
~Anna
Suurin ero on se, että Italiassa uskonnosta ei tehdä suurta numeroa. Katolisuus on osa arkea, eikä kukaan koe sen näkyvyyden loukkaavan kenenkään henkilökohtaista maailmankatsomusta. Hyvin kuvaavaa on se, että joitain vuosia sitten joku Italiassa asuva suomalainen äiti valitti EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen (?) luokan seinällä olevasta krusifiksista. Koulussa totta kai katselen tapahtumia ns. ulkopuolisena, mutta ei mua mitenkään haittaa se, kun muut toistaa aamuisin Ave Marian. Harjoittakoon rauhassa uskontoaan, se on osa tätä kulttuuria.
Viime viikon keskiviikkona filosofiantunti kului koulun sisällä olevassa kirkossa, jossa mun luokkalaiset kävivät rippituolissa puhumassa papin kanssa. Olin vähän hämmentynyt kaikesta ja tulin vain ajatelleeksi, että vastaavassa tapauksessa kukaan suomalainen ei uskaltautuisi menemään papin puheille pelätessään tulevansa jälkeenpäin syrjityksi "jeesustelijana". Täällä asiassa ei ollut mitään ihmeellistä. Joku kävi rippituolissa ja joku toinen ei käynyt, that's it.
Voi olla, että katolisessa kirkossa on sen arkisuuden takia tietyllä tapaa enemmän "kaksinaismoralismia". Tällä tarkoitan sitä, että todennäköisesti vastustajiaan hyvillä mielin lynkkaavat mafiapomotkin käyvät kiltisti kirkossa ja messun jälkeen palaavat takaisin puuhiensa pariin. Suomessa ihmiset, jotka käyvät säännöllisesti kirkossa, ovat jollain tapaa hyvin puhtoisia ihmisiä, ainakin ulospäin. Kovin hankala sanoa, kumpi on lähempänä alkuperäistä ideaa. Toisaalta "kristityn ihmisen" pitäisi kaiketi pyrkiä olemaan mahdollisimman hyvä, mutta toisaalta kirkon pitäisi olla kykenevä vastaanottamaan ihan kaikenlaisia ihmisiä.
Suomalaisessa tavassa harjoittaa uskontoa on jotain kylmää ja kovin etäistä. Ihmiset jakaantuvat yleisellä tuomiolla hyvin voimakkaasti uskonnollisiin ja sen ehdottomiin vihaajiin, ja näiden kahden ryhmän välissä ovat tapakristityt. Kirkko vaikuttaa Suomessa jotenkin vaikeasti lähestyttävältä, ja varsinkin uskonnon harjoittamisesta vaikuttaa saavan aika pysyvän eikä kovin positiivisen leiman. Suomessa vallitsee mielestäni tietyllä tapaa sellainen meininki, että korjataan asiat pois silmistä, noin niinkuin varmuuden vuoksi, ennen kuin kukaan ehtii valittaa. Eräänlainen kylmän sodan "suomettumisen" jälkikaiku varmaankin, osa suomalaista itseään häpeämisen kulttuuria. Suomessa tämä asia on hirveän mustavalkoinen. Ajatellaan, että oman uskonnon esilläpito aiheuttaa heti vihaa muita kohtaan tai automaattisesti loukkaa niitä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Tullaan niin paljon vastaan, ettei toinen ehdi lähteä edes liikkeelle.
Onhan siinä hyvääkin. En ole ennen tänne tuloani kuullut yhtä omituisia ja pelkästä tietämättömyydestä johtuvia kysymyksiä, kuten "Ovatko protestantit siis kristittyjä, vai onko teillä joku luonnonuskonto?" ja milloin mitäkin erinäisiä kummallisia "faktoja" Aasian uskonnoista. Suomalaiset ovat tässä suhteessa ihailtavan tietoisia ympäristöstään.
Tänä aikana olen tullut siihen tulokseen, että vaikka Suomessa joitain asioita ehkä Italiaa paremmin suvaitaankin ja jossakin ollaan "edellä", niin loppujen lopuksi ei meillä sittenkään kovin paljon ylpeiltävää ole. En ole täällä kuullut keneltäkään itseään katolilaiseksi nimittävältä samanlaisia vihaa uhkuvia julistuksia muista uskontokunnista kuin joiltain itseään luterilaisiksi kutsuvilta suomalaisilta. Suomessa on myös se erikoinen ilmiö, että yleisen mielipiteen mukaan "kristittyjä" ihmisiä saa vihata ja pilkata miten päin tahansa, ketä tahansa muuta kohtaan samanlainen käytös on suvaitsemattomuutta. Täällä ketään ei pakoteta suorasti eikä epäsuorasti "valitsemaan puoltaan", ja mun mielestä tällä meiningillä se oikea suvaitsevaisuus toteutuu paljon paremmin.
~Anna
lauantai 6. joulukuuta 2014
6.12.2014
Hyvää itsenäisyyspäivää, 97-vuotias rakas Suomeni! <3 Korvapuustien leipominen toi mukavan olon, keittiössä tuoksui kardemumma ja itsenäisyyspäivän paraatin suoratoisto Areenasta soi kotoisasti taustalla.
Jälleen kerran pahoittelut postaustauosta, asiaa olisi ollut, mutta jotenkin olen aina siirtänyt "huomiseen". Kävin eilen ennen italiantuntia Frascatissa pienessä jouluisessa paperitavaraliikkeessä, joka oli täynnä erilaisia seimiasetelmia ja hiukan mauttomia muovisia joulukuusia ja kuusenkoristeita. Suomalaisena sitä edelleen suhtautuu avun pyytämiseen kovin arasti, ja vanhaa herttaista kaupanpitäjää vaivaantuneisuuteni lähinnä huvitti mutta ei yllättänyt, kun kerroin olevani Suomesta, Pohjois-Euroopasta.
En oikein ennen tänne tuloani osannut odottaa, kuinka kokemus tulisi muhun vaikuttamaan. En ehkä olisi uskonut, että tämä olisi niin pitkä matka itseeni ja niin suurena vaikuttava voima siihen, kuinka maailmankuva kasvaa selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Jotkut vaihto-oppilaat ovat sanoneet muuttuneensa eri ihmisiksi vuotensa aikana. Musta tuntuu, että palaan vain sata kertaa vahvempana ja paljon enemmän nähneenä. Uudet asiat ovat aina uusia siveltimenvetoja tauluun, vanhoja ei tarvitse pyyhkiä, vaikka niitä voi peittää. Inhoan kliseitä, kuten "World is a book, and those who don't travel read only one page" ja "The world is my home country", en oikeastaan tiedä miksi. Mä näen melkein kaikessa mahdollisuuden tehdä itsestäni kokonaisemman ja vahvemman ihmisen, ja sellaista mahdollisuutta mä nyt hyödynnän. Mun mielestä noissa "viisauksissa" on aina jotain pakotettua. Hienoa, jos joku pystyy kasvattamaan kotimaan vahvuisia tunnesiteitä useampaan paikkaan, kadehdin. Tässäkin voi kyllä olla valtiollisia eroja, esimerkiksi useimmat tapaamani amerikkalaisvaihtarit iloitsevat, kun ei tarvitse olla rapakon toisella puolella virumassa ja vakuuttavat, etteivät ikävöi yhtään mitään. Itse kyllä myönnän ikävöiväni monia asioita kotoa.
Joudun joka päivä kyseenalaistamaan ajatteluani, ja yritän vaatia sitä muiltakin, jos siihen tuntuu olevan tarvetta. En osaa sanoa, pidänkö siitä vai en. Maailma on vaikeampi nähdä harmaana eikä mustavalkoisena, ja vielä vaikeampaa on nykyään ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tunne tarvetta laajentaa näkökulmaansa omasta ahtaasta navastaan. Muistan, kun AFS:n oppaissa toistui lause pääpirteissään näin:"Voit ymmärtää asioita, vaikka et hyväksyisi niitä.". Ajattelin sen liittyvän lähinnä kulttuurieroihin, joita vaihto-oppilas joutuu kohtaamaan, mutta olin jälleen kerran liian kapeakatseinen: se lause liittyy ihan kaikkeen, mikä on olemassa. Ja se on asia, joka on varmaan hienointa, mitä tulen täällä oppimaan.
Eilen tuli kuluneeksi tasan 3 kuukautta siitä, kun saavuin Italiaan. Vaikeina aikoina kaikkein parasta on muistella kaikkia niitä hetkiä kaukana ja lähellä, ihmisten hymyjä ja auringonvaloa kesäyössä, helmikuisessa Helsingissä, Suomenlinnan kallioilla.
Enemmän tai vähemmän huonokuntoisten isovanhempieni kautta olen oppinut, että koskaan ei voi osoittaa liikaa, kuinka paljon välittää. Olen oppinut ilmaisemaan tunteitani paremmin, luulen. On omituinen tunne, kun ymmärtää, ettei joitain rakkaitaan ehkä näe enää koskaan. Kun huomisesta ei tiedä, se tuo vapautta tehdä kaikki jo tänään. Tasan 100 vuotta sitten, maailmansodan ensimmäisenä talvena ja ennen joulua, ihmisistä tuntui varmaan tältä.
~Anna
Jälleen kerran pahoittelut postaustauosta, asiaa olisi ollut, mutta jotenkin olen aina siirtänyt "huomiseen". Kävin eilen ennen italiantuntia Frascatissa pienessä jouluisessa paperitavaraliikkeessä, joka oli täynnä erilaisia seimiasetelmia ja hiukan mauttomia muovisia joulukuusia ja kuusenkoristeita. Suomalaisena sitä edelleen suhtautuu avun pyytämiseen kovin arasti, ja vanhaa herttaista kaupanpitäjää vaivaantuneisuuteni lähinnä huvitti mutta ei yllättänyt, kun kerroin olevani Suomesta, Pohjois-Euroopasta.
En oikein ennen tänne tuloani osannut odottaa, kuinka kokemus tulisi muhun vaikuttamaan. En ehkä olisi uskonut, että tämä olisi niin pitkä matka itseeni ja niin suurena vaikuttava voima siihen, kuinka maailmankuva kasvaa selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Jotkut vaihto-oppilaat ovat sanoneet muuttuneensa eri ihmisiksi vuotensa aikana. Musta tuntuu, että palaan vain sata kertaa vahvempana ja paljon enemmän nähneenä. Uudet asiat ovat aina uusia siveltimenvetoja tauluun, vanhoja ei tarvitse pyyhkiä, vaikka niitä voi peittää. Inhoan kliseitä, kuten "World is a book, and those who don't travel read only one page" ja "The world is my home country", en oikeastaan tiedä miksi. Mä näen melkein kaikessa mahdollisuuden tehdä itsestäni kokonaisemman ja vahvemman ihmisen, ja sellaista mahdollisuutta mä nyt hyödynnän. Mun mielestä noissa "viisauksissa" on aina jotain pakotettua. Hienoa, jos joku pystyy kasvattamaan kotimaan vahvuisia tunnesiteitä useampaan paikkaan, kadehdin. Tässäkin voi kyllä olla valtiollisia eroja, esimerkiksi useimmat tapaamani amerikkalaisvaihtarit iloitsevat, kun ei tarvitse olla rapakon toisella puolella virumassa ja vakuuttavat, etteivät ikävöi yhtään mitään. Itse kyllä myönnän ikävöiväni monia asioita kotoa.
Joudun joka päivä kyseenalaistamaan ajatteluani, ja yritän vaatia sitä muiltakin, jos siihen tuntuu olevan tarvetta. En osaa sanoa, pidänkö siitä vai en. Maailma on vaikeampi nähdä harmaana eikä mustavalkoisena, ja vielä vaikeampaa on nykyään ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tunne tarvetta laajentaa näkökulmaansa omasta ahtaasta navastaan. Muistan, kun AFS:n oppaissa toistui lause pääpirteissään näin:"Voit ymmärtää asioita, vaikka et hyväksyisi niitä.". Ajattelin sen liittyvän lähinnä kulttuurieroihin, joita vaihto-oppilas joutuu kohtaamaan, mutta olin jälleen kerran liian kapeakatseinen: se lause liittyy ihan kaikkeen, mikä on olemassa. Ja se on asia, joka on varmaan hienointa, mitä tulen täällä oppimaan.
Eilen tuli kuluneeksi tasan 3 kuukautta siitä, kun saavuin Italiaan. Vaikeina aikoina kaikkein parasta on muistella kaikkia niitä hetkiä kaukana ja lähellä, ihmisten hymyjä ja auringonvaloa kesäyössä, helmikuisessa Helsingissä, Suomenlinnan kallioilla.
Enemmän tai vähemmän huonokuntoisten isovanhempieni kautta olen oppinut, että koskaan ei voi osoittaa liikaa, kuinka paljon välittää. Olen oppinut ilmaisemaan tunteitani paremmin, luulen. On omituinen tunne, kun ymmärtää, ettei joitain rakkaitaan ehkä näe enää koskaan. Kun huomisesta ei tiedä, se tuo vapautta tehdä kaikki jo tänään. Tasan 100 vuotta sitten, maailmansodan ensimmäisenä talvena ja ennen joulua, ihmisistä tuntui varmaan tältä.
~Anna
lauantai 22. marraskuuta 2014
Mietteitä
Suomessa
ylettömiä maastokuviomääriä käyttävästä syntyy lähinnä juntti vaikutelma, italialaiset kantavat nekin tyylillä. Vielä erikoisempaa on ero, joka on
SUOMI-lippistä/-paitaa/-hupparia ja vastaavia italialaisia käyttävien henkilöiden
välillä - tai pikemminkin niiden välinen mielikuvaero. Italiassa käsitteen "isänmaa" korvaa
maakunta-/kotiseutukeskeisyys, loppujen lopuksi italialaisilla ei ole kovinkaan
vahvaa kansallista identiteettiä. Ainakaan sellaista, millaiseksi suomalaiset
asian käsittävät. ITALIA-hupparin pitäminen on neutraali juttu - kertoo ehkä
siitä, että henkilö kannattaa täysillä jalkapalloa ja tykkää pastasta. Luonnollisesti suomalaisista kanssapukeutujistaan poiketen
ITALIA-hupparin käyttäjä ei vaatevalinnallaan myöskään halua osoittaa
kunnioitustaan menneille sukupolville esimerkiksi italialaisesta sotamenestyksestä. Poikkeuksena mainittakoon nuoret, jotka kannattavat
äärioikeistollisia puolueita/suuntauksia. Näihin nuoriin törmää hämmentävän
usein, kuten myös julkisille paikoille raapustettuihin ja
kaiverrettuihin hakaristeihin. Vaikea kuvitella, että Suomessa joku voisi pitää tablettinsa takakuoressa äärioikeistollisia symboleja ilman, että kukaan puuttuisi asiaan. Kai sekin on tavallaan mielipiteenvapauden toteutumista, kunhan kukaan ei ryhdy sanoista tekoihin.
Keskustelin tässä yhtenä päivänä hostäitini kanssa ja yllätyin itsekin reaktiostani, kun hän vertasi Suomen tilaa kylmän sodan aikana esimerkiksi Puolaan tai Tsekkoslovakiaan, jotka olivat näennäisesti itsenäisiä ja todellisuudessa Neuvostoliiton talutusnuorassa. Punastuin ja pulssi tiheni, vaikken oikeastaan edes kiivastunut. En lähtenyt mihinkään suureen vastustukseen, koska tulin ajatelleeksi, että "puolueettomuus" on aikalailla oma käsityksemme ja unelmamme todellisuudesta. Mutta silti, eihän se sama asia ollut, sanottiin mitä tahansa. Kuulemma suomalainen kulttuuri vaikuttaa niin kovin itäiseltä, ettei kommunismin koura ole voinut olla ulottamatta otettaan. Yritin sanoa jotakin esimerkiksi aina vallinneesta ja oikeasti toimivasta sananvapaudesta, mutta sekin jäi hiukan heikoille. Siinäkin mielessä kiinnostavaa, että hostäitini käsitys Neuvostoliittoon kuulumisesta ei ole samalla tavalla negatiivissävytteinen kuin länsimainen mielikuva.
On mielenkiintoista törmätä käsityksineen siihen, miltä asiat muualta katsottuna näyttävät, ja keskustelu pisti kyllä miettimään.
P.S. Alkaa pikkuhiljaa kaivata ikiuskollista Soneraa, joka ei koskaan hylkää ja jonka maksimaalinen huonous on yhtä palkkia vaille 3G, oli missä tahansa :D Oheinen kuva esittää mua
~Anna~
perjantai 14. marraskuuta 2014
Aamu
Istuin yön sängylläni uppoutuneena kauas ja kirjoitin 7 tunnin aikana yhden ainoan kappaleen, mutta olin tyytyväinen sen kokonaisvaikutelmaa muuttavaan sävyyn vanhemman tekstin seassa. Nukahdin vajaaksi puoleksitoista tunniksi ja heräsin vartin yli neljä pimeään ja kylmään taloon. Jostakin syystä lämpöpatterit hiipuvat joka yö, ja talo on aamulla kuin Suomi.
Viideltä oli vielä niin sysipimeää, että pilvettömällä taivaalla tähdet näkyivät laimeina Rooman valojen yllä. Otava oli väärinpäin. Auto, jonka onnettomuusvakuutus on vanhentunut, tuntui ehkä vähän turvallisemmalta lasten katolisen rukouksen jälkeen. Koilliseen johtavan moottoritien horisontti sinersi idässä, kuuntelin samaa kappaletta, jota olin kuunnellut koko yön. Pimeä moottoritie ennen auringonnousua on aina vapauttava ja toiveikas.
Muutaman tunnin kuluttua aurinkoinen aamu näytti vuorilla samalta kuin ne aamut kesällä Suomessa, kun kaikki on mahdollista ja kun jo hetkeä eläessään tuntee sen ainutlaatuisuuden. Jäin yksin puhvelinhajuiselle asfalttipihalle, kun muut jatkoivat matkaansa hautajaisiin. Tehdas oli vielä hiljaa, ja pelkäsin kiertää kaasuhellan kaasunsyötön auki, koska ensimmäisellä kerralla kaasun haju tuntui keittiössä pelottavan terävänä. Jätin keittiöstä autioon tehdashalliin johtavan oven auki. Suuri tila kaiutti Sibeliuksen viulukonserttoa mieleenpainuvasti. Tuntui hyvältä olla yksin.
~Anna~
torstai 6. marraskuuta 2014
Liian rankka rankkasade + 2000 puhvelia
Vastahan eilen julkaisin postauksen, mutta sen jälkeen ehti tapahtua, joten tulee nyt uusi pikkupostaus heti perään :D
Eilen suunnilleen tunti postauksen julkaisun jälkeen sain koulusta sähköpostin, jossa ilmoitettiin, ettei huomenna (siis tänään) ole koulua liian huonon sään takia. Ihan mukava oli herätä omaan tahtiin puoli kymmenen maissa, tosin talo oli vailla sähköä ainakin kahteentoista saakka. Sähkökatkon takia hanoista ei tullut myöskään lämmintä vettä. Roomassa kai on jouduttu sulkemaan metrolinjoja tulvimisen takia, kaduilla voi käsittääkseni olla monta kymmentä senttimetriä vettä. Täällä Grottaferratassa tämä "katastrofi" on näkynyt vain jatkuvana kovahkona sateena. Välillä on myös ukkostanut, ja ukkonen on ihan erilaista täällä kuin Suomessa. Luulen, että se johtuu alueen kukkulaisuudesta ja metsättömyydestä, mutta jotenkin välähdykset tulee paljon voimakkaampina ja autolla ajaessa alla lepäävän laakson yllä salamat iskee niin kuin elokuvissa, ei niin kuin Suomessa :D Mä rakastan ukonilmaa.
Mä ja mun hostäiti päiviteltiin, että jos Suomessa ja Venäjällä käytettäisiin samoja perusteita koulupäivän peruutukselle, lapsilta saattaisi jäädä koulutus saamatta. Unohdin eilen kertoa, että viikko sitten aamiaisella mietiskelin mun hostäidin leipomista makeista sämpylän tyylisistä leipäsistä, että näissä on nyt jotain tuttua. En kuitenkaan tarkemmin kysynyt mitään. Toissapäivänä sitten aamupalalla oli jälleen näitä "sämpylöitä" - tällä kertaa jo hyvin korvapuustimaisina, kanelit ja kaikki. Kävi ilmi, että mun hostäiti oli tarkkaan seurannut, kun mä leivoin ja sitten tehnyt taikinan ulkomuistista. Mun hostäiti siis leipoo pullia tätä nykyä oma-aloitteisesti! :D
Suomen ja Venäjän kulttuureilla on kaikin puolin tosi paljon yhtäläisyyksiä, esimerkiksi perinteinen venäläinen lohikeitto on ihan sama ruoka kuin suomalainen toverinsa, lohi vaan on isompina köntteinä keitossa. Mulle ja mun hostäidille onkin muodostunut tosi vahva side jo nyt, koska tosi usein asioissa käy ilmi meidän pohjoinen mentaliteetti (mun hostäidin suku on kotoisin Siperiasta), joka on yleensä suht erilainen italialaiseen verrattuna :D Näin esimerkkitapauksena mainittakoon, että kun mä tein karjalanpiirakoita, mä ja mun hostäiti mutusteltiin kaikki, eivätkä muut suostuneet koskemaan...
Huomenna on taas koulua (kai?), vaikka ilma voi olla jopa huonompi. Kuulemma kunta ei voi pitää kouluja enempää kuin yhden päivän suljettuina. Lähden perheeni kanssa suoraan koulusta Campagnian maakuntaan kaupunkiin nimeltä Caserta, mun perheellä on siellä niiden toinen mozzarellatehdas. Näin sivumennen sanoen, mun perheellä on jossain 2000 (kaksituhatta) puhvelia, en oikeastaan tiedä missä. Kun mä palaan Suomeen, en enää ikinä koske siihen Lidlin lehmänmaito"mozzarellaan", puhvelinmaito on baras <3
Ciao!
Eilen suunnilleen tunti postauksen julkaisun jälkeen sain koulusta sähköpostin, jossa ilmoitettiin, ettei huomenna (siis tänään) ole koulua liian huonon sään takia. Ihan mukava oli herätä omaan tahtiin puoli kymmenen maissa, tosin talo oli vailla sähköä ainakin kahteentoista saakka. Sähkökatkon takia hanoista ei tullut myöskään lämmintä vettä. Roomassa kai on jouduttu sulkemaan metrolinjoja tulvimisen takia, kaduilla voi käsittääkseni olla monta kymmentä senttimetriä vettä. Täällä Grottaferratassa tämä "katastrofi" on näkynyt vain jatkuvana kovahkona sateena. Välillä on myös ukkostanut, ja ukkonen on ihan erilaista täällä kuin Suomessa. Luulen, että se johtuu alueen kukkulaisuudesta ja metsättömyydestä, mutta jotenkin välähdykset tulee paljon voimakkaampina ja autolla ajaessa alla lepäävän laakson yllä salamat iskee niin kuin elokuvissa, ei niin kuin Suomessa :D Mä rakastan ukonilmaa.
Mä ja mun hostäiti päiviteltiin, että jos Suomessa ja Venäjällä käytettäisiin samoja perusteita koulupäivän peruutukselle, lapsilta saattaisi jäädä koulutus saamatta. Unohdin eilen kertoa, että viikko sitten aamiaisella mietiskelin mun hostäidin leipomista makeista sämpylän tyylisistä leipäsistä, että näissä on nyt jotain tuttua. En kuitenkaan tarkemmin kysynyt mitään. Toissapäivänä sitten aamupalalla oli jälleen näitä "sämpylöitä" - tällä kertaa jo hyvin korvapuustimaisina, kanelit ja kaikki. Kävi ilmi, että mun hostäiti oli tarkkaan seurannut, kun mä leivoin ja sitten tehnyt taikinan ulkomuistista. Mun hostäiti siis leipoo pullia tätä nykyä oma-aloitteisesti! :D
Suomen ja Venäjän kulttuureilla on kaikin puolin tosi paljon yhtäläisyyksiä, esimerkiksi perinteinen venäläinen lohikeitto on ihan sama ruoka kuin suomalainen toverinsa, lohi vaan on isompina köntteinä keitossa. Mulle ja mun hostäidille onkin muodostunut tosi vahva side jo nyt, koska tosi usein asioissa käy ilmi meidän pohjoinen mentaliteetti (mun hostäidin suku on kotoisin Siperiasta), joka on yleensä suht erilainen italialaiseen verrattuna :D Näin esimerkkitapauksena mainittakoon, että kun mä tein karjalanpiirakoita, mä ja mun hostäiti mutusteltiin kaikki, eivätkä muut suostuneet koskemaan...
Huomenna on taas koulua (kai?), vaikka ilma voi olla jopa huonompi. Kuulemma kunta ei voi pitää kouluja enempää kuin yhden päivän suljettuina. Lähden perheeni kanssa suoraan koulusta Campagnian maakuntaan kaupunkiin nimeltä Caserta, mun perheellä on siellä niiden toinen mozzarellatehdas. Näin sivumennen sanoen, mun perheellä on jossain 2000 (kaksituhatta) puhvelia, en oikeastaan tiedä missä. Kun mä palaan Suomeen, en enää ikinä koske siihen Lidlin lehmänmaito"mozzarellaan", puhvelinmaito on baras <3
Ciao!
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Kulttuurijuttuja :))
Ciao,
lupasin viimeksi nousta suosta :) Hyvää vauhtia tässä ollaan menossa ylöspäin, ajattelin tähän postaukseen koota kaikkia pieniä huvittavia/erilaisia juttuja, jotka hämmentää ja huvittaa suomalaista.
Joka aamu, kun mä astun koulun porteista sisään, mua vastassa on yksi koulun munkeista. Sana "munkki" nyt kuulostaa tosi kankealta, ei ne esimerkiksi käytä niitä kaapuja, vaan ihan tavallisia vaatteita. Tämä munkki huutaa joka kerta yhtä onnellisena "Anna, la ragazza finlandese!", tarttuu mua käsistä ja kyselee mitä mulle kuuluu. Tunnen itteni niin jättiläiseks, kun se on korkeintaan 160 cm pitkä, varmaan jossain seitsemissäkymmenissä. Mun koulussa on munkkeja varmaan melkein kymmenen, katolinen koulu kun on kyseessä. Osa on opettajina, mutta näiden vanhempien varsinaista tehtävää en oikeastaan tiedä. Eilen ricrezionella (puolivälissä päivää olevalla tauolla) mun kanssa tuli puhumaan yksi näistä vanhemmista munkeista (joka huudahtaa joka kerta "Helsinkiiii!" nähdessään mut). Se kysyi jotenkin, että "Sinun nimesihän oli Anna?" ja vastasin "Joo :D". Seuraavaksi: "Miksei Kunigunde? Heinrich III:n vaimon nimi oli Kunigunde." Olin vähän hämmentyny tästä enkä ehtinyt sanoa oikeastaan mitään, kun munkki jatkoi matkaansa. Rakastan italialaispapparaisten absurdiutta <3
Valesaksalaisia: suomalaisella rehellisyydellä tuntuu niin omituiselta, että jotkut ihmiset oikeasti ihan silmää räpäyttämättä valehtelee päin naamaa kansallisuudestaan. Nimittäin mä oon tavannut näiden kahden kuukauden aikana jo kolme ihmistä, jotka ovat väittäneet olevansa saksalaisia. Todellisuudessa yksi on italialainen, toinen bulgarialainen ja kolmas venäläinen, ja sen verran vakuuttavasti asiansa esittivät, että olisin uskonut jollei mulle olisi kerrottu jälkikäteen. En ikinä ennen ole tullut ajatelleeksi, että syystä tai toisesta joku voi hävetä kansallisuuttaan niin paljon, että esiintyy Euroopaan talousihmeen ja mahtimaan kansalaisena. Jotenkin äärimmäisen huvittavaa kaikessa kurjuudessaan.
Keskimäärin italialaiset vaikuttaa huomattavasti suomalaisia suvaitsemattomammilta tai ainakin tietämättömämmiltä, näin niin kuin näppituntumalta. Esimerkiksi yksi tuttu kysyi, onko Suomessa homoja, ja sen jälkeen homopariskunnista: "No kumpi niistä sitten esittää naista??" :DD Muutenkin ainakin mun luokalla opettajien/puheenvuorossa olevan kunnioitus on aika nollissa, mikä häiritsee mua aika paljon. Tulee kiusallinen olo, koska vaikka itse olisi hiljaa, opettajat niputtavat koko luokan samaksi pulisevaksi joukoksi.
Toissailtana menin kylpyhuoneeseen, ja lattialta mua tuijotti neljä-viisisenttinen skorpioni, joka alkoi ojennella saksiaan ja pyrstöään ärtyisästi mua kohti. Selkärangattomalle eliökunnalle mulla ei oikein tahdo riittää sääliä tai muita inhimillisiä tunteita, hakkasin sen skorpionin tohjoksi lattialle ja heitin vessanpönttöön (taistele tai pakene).
Baci :**
lupasin viimeksi nousta suosta :) Hyvää vauhtia tässä ollaan menossa ylöspäin, ajattelin tähän postaukseen koota kaikkia pieniä huvittavia/erilaisia juttuja, jotka hämmentää ja huvittaa suomalaista.
Joka aamu, kun mä astun koulun porteista sisään, mua vastassa on yksi koulun munkeista. Sana "munkki" nyt kuulostaa tosi kankealta, ei ne esimerkiksi käytä niitä kaapuja, vaan ihan tavallisia vaatteita. Tämä munkki huutaa joka kerta yhtä onnellisena "Anna, la ragazza finlandese!", tarttuu mua käsistä ja kyselee mitä mulle kuuluu. Tunnen itteni niin jättiläiseks, kun se on korkeintaan 160 cm pitkä, varmaan jossain seitsemissäkymmenissä. Mun koulussa on munkkeja varmaan melkein kymmenen, katolinen koulu kun on kyseessä. Osa on opettajina, mutta näiden vanhempien varsinaista tehtävää en oikeastaan tiedä. Eilen ricrezionella (puolivälissä päivää olevalla tauolla) mun kanssa tuli puhumaan yksi näistä vanhemmista munkeista (joka huudahtaa joka kerta "Helsinkiiii!" nähdessään mut). Se kysyi jotenkin, että "Sinun nimesihän oli Anna?" ja vastasin "Joo :D". Seuraavaksi: "Miksei Kunigunde? Heinrich III:n vaimon nimi oli Kunigunde." Olin vähän hämmentyny tästä enkä ehtinyt sanoa oikeastaan mitään, kun munkki jatkoi matkaansa. Rakastan italialaispapparaisten absurdiutta <3
Valesaksalaisia: suomalaisella rehellisyydellä tuntuu niin omituiselta, että jotkut ihmiset oikeasti ihan silmää räpäyttämättä valehtelee päin naamaa kansallisuudestaan. Nimittäin mä oon tavannut näiden kahden kuukauden aikana jo kolme ihmistä, jotka ovat väittäneet olevansa saksalaisia. Todellisuudessa yksi on italialainen, toinen bulgarialainen ja kolmas venäläinen, ja sen verran vakuuttavasti asiansa esittivät, että olisin uskonut jollei mulle olisi kerrottu jälkikäteen. En ikinä ennen ole tullut ajatelleeksi, että syystä tai toisesta joku voi hävetä kansallisuuttaan niin paljon, että esiintyy Euroopaan talousihmeen ja mahtimaan kansalaisena. Jotenkin äärimmäisen huvittavaa kaikessa kurjuudessaan.
Keskimäärin italialaiset vaikuttaa huomattavasti suomalaisia suvaitsemattomammilta tai ainakin tietämättömämmiltä, näin niin kuin näppituntumalta. Esimerkiksi yksi tuttu kysyi, onko Suomessa homoja, ja sen jälkeen homopariskunnista: "No kumpi niistä sitten esittää naista??" :DD Muutenkin ainakin mun luokalla opettajien/puheenvuorossa olevan kunnioitus on aika nollissa, mikä häiritsee mua aika paljon. Tulee kiusallinen olo, koska vaikka itse olisi hiljaa, opettajat niputtavat koko luokan samaksi pulisevaksi joukoksi.
Toissailtana menin kylpyhuoneeseen, ja lattialta mua tuijotti neljä-viisisenttinen skorpioni, joka alkoi ojennella saksiaan ja pyrstöään ärtyisästi mua kohti. Selkärangattomalle eliökunnalle mulla ei oikein tahdo riittää sääliä tai muita inhimillisiä tunteita, hakkasin sen skorpionin tohjoksi lattialle ja heitin vessanpönttöön (taistele tai pakene).
Baci :**
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
ARGH
Sain juuri päätökseen läksyt, joita puursin puoli kolmesta tähän asti. Tänään oli normaaliin verrattuna vähän läksyjä. Arki on alkanut hiljalleen täyttyä kaikenlaisesta pienestä ja vähän isommasta stressistä, totta kai valopilkkujakin on. Stressin päätekijä on yllätys yllätys koulu, joka on käsittämättömän rankkaa verrattuna esimerkiksi Italian PISA-tuloksiin. Tänään olin ns. "rehtorin puhuttelussa", koska en kuulemma tee tarpeeksi töitä koulun eteen. Eilen suomensin melkein neljä tuntia antropologiaa suomeksi, enkä viikko sitten saanut kirjoitettua juuri mitään oikeustieteen kokeeseen, jonka kysymykset käsittelivät syyntakeettomuutta ja joitain omaisuudenjako- ja avioehtopykäliä ITALIAN lainsäädännössä. Juridiset termit ovat mukava lisä haasteeseen, kun yrittää setviä vieraskielistä tekstiä auki. Matikka ja fysiikka menevät täsmälleen samaa rataa kuin Suomessa: tunneilla luulen ymmärtäväni ja osaavani, kotitehtävätkin menee ihan mukavasti, ja kokeista tupsahtaa nelonen. Filosofiankirjaa en ole vielä saanut, ja koe meni sen mukaisesti. Lisäksi opettaja ei puhu muuta kuin italiaa (normaalia nopeammin).
En siis saa koko vuodesta kurssin kurssia suoritetuksi Suomeen lukuun ottamatta "kulttuurikurssia", jolla ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. Rehtorini ja jonkin verran myös perheeni tuntuvat pitävän verenmakuista ja niska limassa kahlattavaa opiskelua avainasemassa vaihtovuoden onnistumisen ja "mukavan kokemuksen" kannalta. Itse olen Suomen AFS-vapaaehtoisilta ja Italian AFS:n vapaaehtoisilta saanut sen kuvan, että vaihto-oppilasvuoden tärkeimmät asiat ovat kielen oppiminen ja kulttuuriin tutustuminen. Totta kai opiskelu edistää kielen oppimista, mutta nykyisellä tahdilla elämääni ei mahdu enää muuta kuin läksyjen teko. Ymmärrän, että esimerkiksi amerikkalaisten vaihto-oppilaiden pitää opiskella oikeasti tosissaan, koska he saavat vaihtovuodella Euroopassa suoritettua parhaimmillaan kaksi vuotta high schoolista ja tarvitsevat kevään loppukokeiden todistukset palatessaan kotimaahansa. Mutta Suomessa kaikille on se ja sama, tuonko mukanani mitään todistusta opinnoistani, koska niitä ei kuitenkaan hyväksilueta suomalaisiin opintoihini.
Jos vielä koulusta puhutaan, kaipaan Suomesta asioiden sanomista henkilölle itselleen sellaisina kuin ne ovat, Hostäitini kertoi eilen, että kouluni rehtori oli sanonut muutamien opettajieni valittaneen hänelle siitä, etten puhu koko ajan italiaa, vaan käytän välillä myös englantia, Omituista tässä on se, että ko. opettajat ovat kysyessäni hymysuin sanoneet, että englannin käyttäminen on täysin OK ja ymmärrettävää. Ei ole kovin mukavaa kuulla tällaisia asioita kolmannen henkilön (tässä tapauksessa neljännen) kautta. Jos kerran on niin vaikeaa sanoa asiasta asianomaisille, voisi pysyä hiljaa eikä heittää lumipalloa alamäkeen sotkemalla juttuun ylimääräisiä henkilöitä.
Tällainen positiivisuutta pursuava postaus tällä kertaa. Vaihtarielämän tuntien fiilikset lähtee (toivottavasti) pian taas ylämäkeen. Urheilusta on muodostunut henkireikä, en tiedä miten olisin vielä pystyssä ilman salia ja liikuntatunteja.
Koitan tässä nousta suosta seuraavaan postaukseen mennessä,
Ciao
En siis saa koko vuodesta kurssin kurssia suoritetuksi Suomeen lukuun ottamatta "kulttuurikurssia", jolla ei todellisuudessa ole mitään merkitystä. Rehtorini ja jonkin verran myös perheeni tuntuvat pitävän verenmakuista ja niska limassa kahlattavaa opiskelua avainasemassa vaihtovuoden onnistumisen ja "mukavan kokemuksen" kannalta. Itse olen Suomen AFS-vapaaehtoisilta ja Italian AFS:n vapaaehtoisilta saanut sen kuvan, että vaihto-oppilasvuoden tärkeimmät asiat ovat kielen oppiminen ja kulttuuriin tutustuminen. Totta kai opiskelu edistää kielen oppimista, mutta nykyisellä tahdilla elämääni ei mahdu enää muuta kuin läksyjen teko. Ymmärrän, että esimerkiksi amerikkalaisten vaihto-oppilaiden pitää opiskella oikeasti tosissaan, koska he saavat vaihtovuodella Euroopassa suoritettua parhaimmillaan kaksi vuotta high schoolista ja tarvitsevat kevään loppukokeiden todistukset palatessaan kotimaahansa. Mutta Suomessa kaikille on se ja sama, tuonko mukanani mitään todistusta opinnoistani, koska niitä ei kuitenkaan hyväksilueta suomalaisiin opintoihini.
Jos vielä koulusta puhutaan, kaipaan Suomesta asioiden sanomista henkilölle itselleen sellaisina kuin ne ovat, Hostäitini kertoi eilen, että kouluni rehtori oli sanonut muutamien opettajieni valittaneen hänelle siitä, etten puhu koko ajan italiaa, vaan käytän välillä myös englantia, Omituista tässä on se, että ko. opettajat ovat kysyessäni hymysuin sanoneet, että englannin käyttäminen on täysin OK ja ymmärrettävää. Ei ole kovin mukavaa kuulla tällaisia asioita kolmannen henkilön (tässä tapauksessa neljännen) kautta. Jos kerran on niin vaikeaa sanoa asiasta asianomaisille, voisi pysyä hiljaa eikä heittää lumipalloa alamäkeen sotkemalla juttuun ylimääräisiä henkilöitä.
Tällainen positiivisuutta pursuava postaus tällä kertaa. Vaihtarielämän tuntien fiilikset lähtee (toivottavasti) pian taas ylämäkeen. Urheilusta on muodostunut henkireikä, en tiedä miten olisin vielä pystyssä ilman salia ja liikuntatunteja.
Koitan tässä nousta suosta seuraavaan postaukseen mennessä,
Ciao
tiistai 21. lokakuuta 2014
Kuulumisia (AFS-leiri ja suomipaketti)
Moi! Kouluviikko on taas alkanut normaliin tapaan, positiivisena yllätyksenä lukujärjestys on kuin ihmeen kaupalla sama kuin viime viikolla :D Edellinen torstai, parjantai ja viikonloppu menivät AFS:n järjestämällä leirilla Santa Marinellassa 38 muun Lazion vaihtarin kanssa, oli ihan mahtavaa! Arjen vakiinnuttua sai taas muutaman päivän muistaa, mitkä on niitä vaihtariuden siisteimpiä puolia B) Tosin puhuttuani oikeastaan pelkkää englantia koko leirin ajan italia oli melko kangistunutta sunnuntai-iltana ja vielä eilenkin.
Sain keskiviikkona vihdoinkin mun kirjat koulua varten, joten pystynen aloittamaan opiskelun ihan kunnolla nyt. Tällä hetkellä mun hermoja riipii viereisessä huoneessa nokkahuiluun täysillä puhaltava host-sisko, mutta mieliala on myös superkorkealla äidin lähettämän suomiarsenaalin takia <3 Kasasin keittiön pöydälle puoli tuntia sitten kaikkea mahdollista: 2 pussillista puuroriisiä, siirappia, fariinisokeria, kardemummaa, salmiakkia, SUKLAATA, Turun Sanomista leikattuja juttuja... ja tietenkin ruispuikuloita ja ruusunmarjapilttejä, KIITOS ÄITI <33 Mä aion huomenna ottaa evääksi suomalaista vauvanruokaa (like a boss), ruisleipää ja salmiakkia.
Huomaan välillä, että kulttuurishokin aiheuttama alamäki saattaa ensimmäistä kertaa olla jyrkkenemään päin. En sinänsä ota stressiä pohjalle menemisestä, koska tiedän kaikkien vaihtarien käyvän sen läpi, mutta tunteet vaan heittelehtii aika voimakkaasti koko ajan. Sunnuntai-iltana kotiin palattuani olin ihan itkun partaalla, nyt taas on kaikki hyvin. En vieläkään varsinaisesti ikävöi Suomeen, enemmänkin nostalgisoin ja arvostan kotimaassa pyörivää yhteiskuntaa, sen kitkattomuutta, vaatimattomuutta ja rehellisyyttä :)
Mitä nyt olen ollut suomalaisiin perheenjäseniini/tuttuihini yhteydessä, porukka Suomessa ei taida juuri olla huolestunut siitä Tukholman saariston operaatiosta? Täältä kaukaa katsoo asioita "ulkopuolisena", ja mua on välillä oikeasti jopa pelottanut. En nyt siis ole aktiivisesti missään pelkotilassa, vaan välillä vaan hiukan huoli kuohahtaa koti-Suomea kohtaan... Tuntuu jotenkin turhauttavalta, että noinkin isosta asiasta kyse, eikä Italian mediaa/italialaisia tunnu oikein kiinnostavan koko juttu.
Ulkopoliittisen murehdinnan päätteeksi vielä joitain kuvia viimeajoilta (kaikki ei ole mun ottamia)
P.S. Jos jollakulla on jotain kysymyksiä, niitä saa vapaasti esittää vaikka tohon kommenttikenttään, vastaan mielelläni! :)
Sain keskiviikkona vihdoinkin mun kirjat koulua varten, joten pystynen aloittamaan opiskelun ihan kunnolla nyt. Tällä hetkellä mun hermoja riipii viereisessä huoneessa nokkahuiluun täysillä puhaltava host-sisko, mutta mieliala on myös superkorkealla äidin lähettämän suomiarsenaalin takia <3 Kasasin keittiön pöydälle puoli tuntia sitten kaikkea mahdollista: 2 pussillista puuroriisiä, siirappia, fariinisokeria, kardemummaa, salmiakkia, SUKLAATA, Turun Sanomista leikattuja juttuja... ja tietenkin ruispuikuloita ja ruusunmarjapilttejä, KIITOS ÄITI <33 Mä aion huomenna ottaa evääksi suomalaista vauvanruokaa (like a boss), ruisleipää ja salmiakkia.
Huomaan välillä, että kulttuurishokin aiheuttama alamäki saattaa ensimmäistä kertaa olla jyrkkenemään päin. En sinänsä ota stressiä pohjalle menemisestä, koska tiedän kaikkien vaihtarien käyvän sen läpi, mutta tunteet vaan heittelehtii aika voimakkaasti koko ajan. Sunnuntai-iltana kotiin palattuani olin ihan itkun partaalla, nyt taas on kaikki hyvin. En vieläkään varsinaisesti ikävöi Suomeen, enemmänkin nostalgisoin ja arvostan kotimaassa pyörivää yhteiskuntaa, sen kitkattomuutta, vaatimattomuutta ja rehellisyyttä :)
Mitä nyt olen ollut suomalaisiin perheenjäseniini/tuttuihini yhteydessä, porukka Suomessa ei taida juuri olla huolestunut siitä Tukholman saariston operaatiosta? Täältä kaukaa katsoo asioita "ulkopuolisena", ja mua on välillä oikeasti jopa pelottanut. En nyt siis ole aktiivisesti missään pelkotilassa, vaan välillä vaan hiukan huoli kuohahtaa koti-Suomea kohtaan... Tuntuu jotenkin turhauttavalta, että noinkin isosta asiasta kyse, eikä Italian mediaa/italialaisia tunnu oikein kiinnostavan koko juttu.
Ulkopoliittisen murehdinnan päätteeksi vielä joitain kuvia viimeajoilta (kaikki ei ole mun ottamia)
 |
| Muunmaalaisten assosiaatioita Suomesta (mun lappu on mustalla kirjotettu alaoikealla, ignoratkaa se) |
 |
| Välimeri <3 |
 |
| Olin sellasessa perinteisessä kastanjajuhlassa yhdessä kylässä ja maistoin ensimmäistä kertaa paahdettuja kastanjoita. Nämä jätkät olivat joitain Rooman valloittaneiden joukkojen perinteenjatkajia, jotka soittivat juhlassa. Jäi vähän epäselväksi, oliko porukalla jotain tekemistä armeijan kanssa vai ei, mutta ainakin kansallisuustunnukset yms. olivat aika epäsotilaallisesti missä sattuu ja kaikilla oli erilaiset maiharit :D |
 |
| <3 |
 |
| Etsi kuvasta Anna |
P.S. Jos jollakulla on jotain kysymyksiä, niitä saa vapaasti esittää vaikka tohon kommenttikenttään, vastaan mielelläni! :)
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Pitkästä aikaa
Moi! Onkin päässyt vähä kulumaan turhan pitkään edellisestä postauksesta, pahoittelut. Päivät on jotenkin vaan olleet niin täysiä, että iltaisin en yksinkertasesti oo jaksanut kirjottaa. Arjen täyttää enimmäkseen koulu ( =läksyt!) ja sali, lisäksi mun italiantunnit alkoi viime viikolla. Niiden takia esimerkiksi tällä hetkellä oon odottanut koululla viimeiset kolme tuntia, jotka jää koulun ja italiantuntien väliin. Hyvinhän tää aika kuluu, vähän vaan nälkä vaivaa :D
Toissasunnuntaina meillä oli AFS-tapaaminen kaikkien laziolaisten kesken, ja jokainen teki jotain ruokaa kotimaastaan. Pullat meni kuumille kiville.. :D Sunnuntaina olin Tivolissa (kaupunki, ei huvipuisto) tässä Rooman lähellä muiden lähistöllä asuvien AFS-vaihtarien kanssa. Kävimme kahdessa villassa, joiden puutarhat olivat ihan uskomattomia!! Lisäksi kävimme sellasessa laaksossa kahden kukkulan/vuoren välissä, jossa oli mm. oikeita vesiputouksia. Itse asiassa se oli mun ensimmäinen reissu italialaiseen luontoon. Joka paikassa oli jotain penkkejä, joilla se-ja-se paavi oli istunut vuonna se-ja-se. Paavista tuli mieleen italialainen komedia, jota katsoin lauantaina mun hostveljen kanssa. Ko. komediassa sveitsiläiskaartilaiset kuskasivat Michelangelon suunnittelemissa puvuissaan Saharan aavikolla paavia mopon takatarikalla, eikä kukaan kertonut miksi.
Salilla teen tällä hetkellä personal trainerin tekemää ohjelmaa ja menen joka kerta salille vähän suomalaisittain luimistellen, koska en vielä oo käynyt lakisääteisessä urheilulääkärintarkastuksessa ja suomalaisesti tunnen laiminlyönnistäni pelonsekaista häpeää. Salihenkilökuntaa ei tunnu hirveästi kiinnostavan, onko mulla vielä sitä todistusta vai ei, vaikka jos kuolen salilla, vastuu on niillä :D Ensi viikolla menen siihen tarkastukseen, oikeastaan oon melkein innoissani kaikista sydämen toiminnan mittauksista yms.
Vähän yli viikon päästä saan suuresti kaivatun paketin Suomesta, en malta odottaa suklaata, salmiakkia ja hapankorppuja!! Oon nyt kuukauden syönyt pelkkää vaaleaa leipää ja alan vaarallisesti tottua... Se tunne, kun yhtenä päivänä mun hostäiti toi kaupasta mulle PIIMÄÄ (latte cagliato) sellaisessa jogurttijuomapullossa :D Mun hostsisarukset väittivät kivenkovaa, että se oli pilaantunutta, ne ei oikein ymmärtäny piimän tuoksun päälle.
Koulu menee ihan hyvin, ärsyttää vaan tunneilla, kun en voi vastata kysymyksiin vaikka ymmärrän.. Liikunnassa on ihan hauskaa, koska oon iha ylivoimanen kaikessa. Mun liikunnanopettaja on ihan onnessaan, oon varmaan ensimmäinen tyttö sen uran aikana, joka ottaa liikunnan vakavasti. Mun sukunimi vaihtuu joka kerta, kun mun liikunnanopettaja kutsuu mua: Laivonen, Loivanen, Liivonen, Juuvanen, Joinen, Joonen, Liimanen, Laimonen, joskus kans ihan vaan Juvonen.. Tykkään tosi paljon mun koulusta, tavallaan täällä on niin erilaista kuin Suomessa. Esimerkiksi täällä koulussa on useampi pappi/munkki/en oo ihan varma, jotka vaan käppäilee koulupäivän aikana joka paikassa ja kyselee kuulumisia, rehtori on joka päivä koulun jälkeen porteilla sanomassa hei hei :') Niin paljon lämpimämpi meininki :D
Oikeastaan ainoa asia, mikä mua ärsyttää, on oppilaiden tuntikäyttäytyminen. Ne ei kerta kaikkiaan pysty pysymään hiljaa, hetkeäkään. Käy välillä sääliksi opettajia..
Laitan kunnolla kuvia joskus, kun saan inhimillisen nettiyhteyden, ciao! <3
Toissasunnuntaina meillä oli AFS-tapaaminen kaikkien laziolaisten kesken, ja jokainen teki jotain ruokaa kotimaastaan. Pullat meni kuumille kiville.. :D Sunnuntaina olin Tivolissa (kaupunki, ei huvipuisto) tässä Rooman lähellä muiden lähistöllä asuvien AFS-vaihtarien kanssa. Kävimme kahdessa villassa, joiden puutarhat olivat ihan uskomattomia!! Lisäksi kävimme sellasessa laaksossa kahden kukkulan/vuoren välissä, jossa oli mm. oikeita vesiputouksia. Itse asiassa se oli mun ensimmäinen reissu italialaiseen luontoon. Joka paikassa oli jotain penkkejä, joilla se-ja-se paavi oli istunut vuonna se-ja-se. Paavista tuli mieleen italialainen komedia, jota katsoin lauantaina mun hostveljen kanssa. Ko. komediassa sveitsiläiskaartilaiset kuskasivat Michelangelon suunnittelemissa puvuissaan Saharan aavikolla paavia mopon takatarikalla, eikä kukaan kertonut miksi.
Salilla teen tällä hetkellä personal trainerin tekemää ohjelmaa ja menen joka kerta salille vähän suomalaisittain luimistellen, koska en vielä oo käynyt lakisääteisessä urheilulääkärintarkastuksessa ja suomalaisesti tunnen laiminlyönnistäni pelonsekaista häpeää. Salihenkilökuntaa ei tunnu hirveästi kiinnostavan, onko mulla vielä sitä todistusta vai ei, vaikka jos kuolen salilla, vastuu on niillä :D Ensi viikolla menen siihen tarkastukseen, oikeastaan oon melkein innoissani kaikista sydämen toiminnan mittauksista yms.
Vähän yli viikon päästä saan suuresti kaivatun paketin Suomesta, en malta odottaa suklaata, salmiakkia ja hapankorppuja!! Oon nyt kuukauden syönyt pelkkää vaaleaa leipää ja alan vaarallisesti tottua... Se tunne, kun yhtenä päivänä mun hostäiti toi kaupasta mulle PIIMÄÄ (latte cagliato) sellaisessa jogurttijuomapullossa :D Mun hostsisarukset väittivät kivenkovaa, että se oli pilaantunutta, ne ei oikein ymmärtäny piimän tuoksun päälle.
Koulu menee ihan hyvin, ärsyttää vaan tunneilla, kun en voi vastata kysymyksiin vaikka ymmärrän.. Liikunnassa on ihan hauskaa, koska oon iha ylivoimanen kaikessa. Mun liikunnanopettaja on ihan onnessaan, oon varmaan ensimmäinen tyttö sen uran aikana, joka ottaa liikunnan vakavasti. Mun sukunimi vaihtuu joka kerta, kun mun liikunnanopettaja kutsuu mua: Laivonen, Loivanen, Liivonen, Juuvanen, Joinen, Joonen, Liimanen, Laimonen, joskus kans ihan vaan Juvonen.. Tykkään tosi paljon mun koulusta, tavallaan täällä on niin erilaista kuin Suomessa. Esimerkiksi täällä koulussa on useampi pappi/munkki/en oo ihan varma, jotka vaan käppäilee koulupäivän aikana joka paikassa ja kyselee kuulumisia, rehtori on joka päivä koulun jälkeen porteilla sanomassa hei hei :') Niin paljon lämpimämpi meininki :D
Oikeastaan ainoa asia, mikä mua ärsyttää, on oppilaiden tuntikäyttäytyminen. Ne ei kerta kaikkiaan pysty pysymään hiljaa, hetkeäkään. Käy välillä sääliksi opettajia..
Laitan kunnolla kuvia joskus, kun saan inhimillisen nettiyhteyden, ciao! <3
lauantai 27. syyskuuta 2014
Tunteenpurkaus :')
Mä en oo vielä kertaakaan potenut mitenkään kunnolla koti-ikävää. Jotenkin tavallaan mä pidän siitä, että pystyn tarkastelemaan Suomea täältä muutaman tuhannen kilometrin päästä. Mä oon jo alkanut ymmärtää, mistä ex-vaihtarit on puhuneet kertoessaan perspektiivin muuttumisesta. Omassa kultturissa huomaa kaikenlaista, kun sen vaikutuspiiristä lähtee pois.
Suomi on ihan mahtava maa ja paikka asua. Se ei oo mitenkään pois Italialta, koska mä viihdyn täällä älyttömän hyvin. Mä oon vaan nyt viimepäivinä tajunnut, kuinka onnekas mä oon. Täällä mulla on mun hostperhe, jonka kanssa oon jo nyt muodostunut tosi läheiseksi. Saan olla kiitollinen etten koe hankalaksi kertoa mun perheenjäsenille, jos mulla on jotain sydämellä. Kuitenkin mun paikallinen tukiverkko rajoittuu lähinnä (ainakin toistaiseksi) mun perheeseen. Jostain syystä tänä aamuna musta yhtäkkiä tuntui, että koko Suomi on täynnä ihmisiä, jotka on mulle tärkeitä ja joille mä oon tärkeä. Vaikea selittää, mutta täällä kaukana toisessa maassa ko. tunne oli hyvin hymyilyttävä. Suomessa on ihmisiä, jotka oon tuntenut ties kuinka monta vuotta ja suku, joka on tuntenut mut niin kauan kuin oon ollut olemassa. Mun juuret on kasvaneet oman Suomeni maaperään ja ne laajentuu tänne, mutta oon vaan niin uskomattoman kiitollinen siitä, että mulla on kaikki ne ihmiset kotona Suomessa.
Tällanen sentimentaalinen postaus tällä kertaa, teatralisoidun sitä enemmän mitä kauemmin täällä vietän aikaa. Koittakaa ymmärtää :D
Ciao <3
Suomi on ihan mahtava maa ja paikka asua. Se ei oo mitenkään pois Italialta, koska mä viihdyn täällä älyttömän hyvin. Mä oon vaan nyt viimepäivinä tajunnut, kuinka onnekas mä oon. Täällä mulla on mun hostperhe, jonka kanssa oon jo nyt muodostunut tosi läheiseksi. Saan olla kiitollinen etten koe hankalaksi kertoa mun perheenjäsenille, jos mulla on jotain sydämellä. Kuitenkin mun paikallinen tukiverkko rajoittuu lähinnä (ainakin toistaiseksi) mun perheeseen. Jostain syystä tänä aamuna musta yhtäkkiä tuntui, että koko Suomi on täynnä ihmisiä, jotka on mulle tärkeitä ja joille mä oon tärkeä. Vaikea selittää, mutta täällä kaukana toisessa maassa ko. tunne oli hyvin hymyilyttävä. Suomessa on ihmisiä, jotka oon tuntenut ties kuinka monta vuotta ja suku, joka on tuntenut mut niin kauan kuin oon ollut olemassa. Mun juuret on kasvaneet oman Suomeni maaperään ja ne laajentuu tänne, mutta oon vaan niin uskomattoman kiitollinen siitä, että mulla on kaikki ne ihmiset kotona Suomessa.
Tällanen sentimentaalinen postaus tällä kertaa, teatralisoidun sitä enemmän mitä kauemmin täällä vietän aikaa. Koittakaa ymmärtää :D
Ciao <3
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Firenze ja ensimmäiset koulupäivät + kulttuurieroja
Moi! Sain äsken päätökseen mun ensimmäiset läksyt fysiikasta ja antropologiasta. Mun koulu alkoi loppujen lopuksi vasta keskiviikkona, joten takana on nyt 3 koulupäivää. Kuten arvelin edellisessä postauksessa pelko opettajien hirveydestä osoittautui onneksi täysin turhaksi, kaikki on tosi mukavia. Ensimmäisenä päivänä historian ja filosofian opettaja kuullessaan mun suomalaisuudesta hoki useampaan kertaan "AKI KAURISMAKI IS A GENIOUS", ja perjantaina fysiikan tunnin jälkeen kävi ilmi, että mun opettaja on opiskellut vuoden Helsingin yliopistossa.
Opiskelen tällä hetkellä matikkaa, fysiikkaa, antropologiaa, historiaa (aiheena ilmeisesti poliittinen historia, JES!!), äidinkieltä (italiaa, enimmäkseen Italian kirjallisuuden historiaa eli toisin sanoen HI2:n asioita), filosofiaa (kai vähän niin kuin syvennetty FI1), Italian lakia ja oikeustiedettä yleisesti, kuvataidetta, englantia ja espanjaa, lisäksi mul on liikuntaa 2 tuntia viikossa. Jouduin ostamaan uudet liikuntavaatteet, koska katolinen koulu ei hyväksy treenitrikoita ilman takapuolen peittävää paitaa. Espanjanopettaja sanoi, että voin tunneilla opiskella ainakin syksyn itsenäisesti vaan italiaa, ja joulun jälkeen voin päättää haluanko jotain espanjan juttuja. Mun aineet on niin mielenkiintoisia, että vastoin yleisiä vaihtaritapoja taidan jopa hiukan panostaa kouluun mun vaihtovuoden aikana :DD
Tänään joskus neljän aikoihin palasin mun perheen kanssa Firenzestä, jossa vietimme viikonlopun. Itse asiassa viehätyin Firenzen hengestä jopa enemmän kuin Roomasta, jotenkin kaupungissa oli sellanen mukava hiukan skandinaavihipsterihtävä meininki. Esimerkiksi firenzeläiset kulkivat tosi paljon pyörällä, ja pyörätiet (toisin kuin Roomassa tai mun kaupungissa) kulkivat melkein joka paikassa. Italian liikenne on vähän sen laatuinen, ettei pyörällä voi oikein ajaa muuta kuin pyöräteillä. Näin hirveästi liikkeitä, joissa olisin ehdottomasti käynyt jos budjetti ja aika olis riittäny :D Kävin Leonardo Da Vinci -museossa, Ponte vecchiolla, Palazzo vecchiossa ja tänään Medicien palatsissa. Ikävä kyllä emme ehtineet käydä Galleria Uffizissa.
Sitten niistä kulttuurieroista:
Tänään ihmettelin, miksi meidän piti ajaa valtiorajojen tarkastuspisteitä muistuttavien porttien läpi. Kysyin asiasta ja mun hostäiti kertoi, että tarkastuspisteellä veloitetaan maksu yksityisen moottoritien käytöstä. Suurin osa autoista ajaa vain porttien läpi ja kuuluu sellanen piippaus, ainoastaan ulkomaalaiset autot joutuu pysähtymään. Ilmeisesti paikallisilla on joku suoraveloitussysteemi. Nämä yksityiset moottoritiet olivat myös huomattavasti paremmassa kunnossa kuin valtion tiet. Autoiluun liittyen yleisesti vielä nämä: italialaiset ei hidasta hidastustöyssyissä vaan ajaa niiden yli normaalivauhtia kori rymisten :D Kaikki autot myös ajaa yleensä vähintään 25 km/h ylinopeutta, esimerkiksi 50 km/h rajoitetulla alueella autot ajaa kuitenkin 70-80 km/h. Turvavöiden käyttö on suhteellisen valikoivaa; mun hostsisarukset auton takapenkillä on seisaallaan ja kaikissa mahdollisissa asennoissa ilman vöitä, mä en ylitarkasti sääntöjä noudattavana suomalaisena ole vielä oikein tottunut tähän liikennekulttuuriin :DD
Seuraava ero on koulujen sääntöjen määrä ja ankaruus verrattuna Suomeen. Italiassa koulusta ei saa myöhästyä, minuuttiakaan. Jos myöhästyy pari minuuttia, ei päästetä enää luokkaan ja vanhempien ja koulun välinen paperisota alkaa. Opettajia teititellään, mikä on toistaiseksi tuottanut mulle jonkun verran vaikeuksia. Onneks mun opettajat on kivoja ja ymmärtäväisiä :D Kun aamulla menee kouluun, omalla luokalla on yksi ja tietty luokkahuone, jossa luokka pysyy koko päivän ja opettaja vaihtuu. Puolessa välissä päivää on onneksi parinkymmenen minuutin tauko. Koulusta saadaan läksyt, joiden tekeminen kestää useamman tunnin, ja monet kokeet on pelkästään suullisia. Jotenkin välillä tuntuu, että näiden sääntöjen paljous ja vanhempien enempi holhous Suomeen verrattuna ei välttämättä anna nuorille mahdollisuutta ottaa itse vastuuta. Kuten viime postauksessa kerroin, alakouluikäiset joutuu stressaamaan koulusta, mutta jostain syystä rankka koulu ei tuo samanlaista vastuullisuutta mitä useimmilla suomalaisilla nuorilla on.
Lisäksi pienenä erona täällä on se, että kaikki muu paitsi liha (pihvi tms.) syödään pelkällä haarukalla. Alakouluopettajien aikoinaan ankara tapakasvatus on johtanut siihen, etten mä huomaa syöväni haarukalla ja veitsellä ennen kuin mun perheenjäsenet huomauttaa huvittuneena asiasta :D
Tässä vielä joitain kuvia viimepäiviltä:
 |
| tankeroitalia <3 |
 |
 |
| Mun äidinkielennmuistiinpanot, sisältö muistuttaa huomattavasti HI2:ta |
 |
 |
Ciao! :*
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
Etukäteistunnelmia italialaisesta koulusta
Kävin eilen mun perheen kanssa yhdessä valtavassa kauppakeskuksessa, lähinnä koulutarvikkeiden ostamista varten. Matkalla sinne moottoritien varressa oli parinkymmenen kilometrin säteellä kolme Ikeaa ja joku romuttamo, jossa oli ties mitä vanhoja koneita ja myös tosi vanhoja lentokoneita. Koulu alkaa huomenna, ja ihmiset varsinkin vihko-osastolla olivat hirveellä kiihkolla tappelemassa niistä vihkoista. En voinu ostaa vielä mitään kyniä tai muita tarvikkeita, koska kuulemma kunkin aineen opettaja kertoo millaset välineet pitää hankkia. Mulle, mun hostsiskolle ja hostveljelle ostettiin kullekin 20 isoa vihkoa; 10 ruudullista ja 10 viivoilla. Uskomatonta, jos oikeesti tarvin niitä kaikkia. :D
Italiassa ihan alakouluikäset lapset jo joutuu ostamaan kaikki koulutarvikkeet kirjoja myöten itse. Muutenkin tuntuu, että lapset täällä ottaa paljon paljon enemmän stressiä koulusta. Saman ikäset suomalaislapset lähinnä leikkii ja on kavereiden kanssa, koulu ja opiskelu on elämässä vielä sivuseikkoja. Molemmissa on hyvät puolensa: kai lapset täällä osaa ottaa vastuuta opiskelusta sit aiemmin ku Suomessa. Mutta toisaalta, eikö sitä vastuuta ehdi ottaa myöhemminkin?
Jännitän aika paljon kouluun menoa. En tiedä vielä mille luokalle mut laitetaan, ja kavereiden saaminen riippuu aika paljolti siitä. Jos menen lukion 3. luokalle, tutustun luultavasti paremmin koulukavereihini, koska 4. luokalla ne ei tee enää paljon mitään muuta ku opiskelee. Näin ainakin yks AFS:n vapaaehtonen kertoi. Opettajat on kuulemma paljon ankarampia, läksyjä EI SAA unohtaa, ei saa myöhästyä minuuttiakaan yms. Mun hostsisko pelotteli jo useemman tunnin mittaisilla läksyillä ja sano, etten saa mitään poikkeuksia missään aineissa vaikken puhu tai osaa italiaa juuri alkeita enempää. Saa nähdä miten asiat sit todellisuudessa menee.
Ymmärrän jo yleensä, mistä mun perheenjäsenet puhuu. Puheen tuottaminen itse on vaan edelleen hankalaa, koska sanavarasto on melko vajavainen. Kun mun italiantunnit alkaa syyskuun lopussa, kieli lähtee varmasti sujumaan. Tällä hetkellä nojaudun vielä suurimmaks osaks englantiin, vaikka yritän sanoa kaiken mahdollisen italiaks. Ostin eilen sieltä kauppakeskuksesta italiankielisen kirjan ensimmäisestä maailmansodasta ja aion pystyä lukemaan sitä ihan kunnolla jouluun mennessä. Tällä hetkellä ymmärsin kirjan nimen jo ensimmäisellä yrittämällä, success :D
Kävin eilen myös ostamassa mun hostäidin kanssa salikortin. Tuntuu turvalliselta päästä salille ja jumppiin, ihan kuin Suomessa :)
Menen nyt kattomaan mun hostveljen löytämää perhosentoukkaa, jolle se ja mun hostsisko tekee kotia kenkälaatikkoon, ciao :D
P.S. Tapoin eilen katosta pari senttii sängyn yläpuolella riippuvan jättilukin parfyymilla ja muovipullolla, muutenki joudun tarkastamaan joka ilta kaikki mun vuodevaatteet ja huoneen ylipäänsä, koska yhtenä iltana en tarkastanu ja mun tyynyliinan sisällä oli 3,5-senttinen joku otus. Tältä osin ikävöin suht ötökätöntä kylmää Suomea :(
Italiassa ihan alakouluikäset lapset jo joutuu ostamaan kaikki koulutarvikkeet kirjoja myöten itse. Muutenkin tuntuu, että lapset täällä ottaa paljon paljon enemmän stressiä koulusta. Saman ikäset suomalaislapset lähinnä leikkii ja on kavereiden kanssa, koulu ja opiskelu on elämässä vielä sivuseikkoja. Molemmissa on hyvät puolensa: kai lapset täällä osaa ottaa vastuuta opiskelusta sit aiemmin ku Suomessa. Mutta toisaalta, eikö sitä vastuuta ehdi ottaa myöhemminkin?
Jännitän aika paljon kouluun menoa. En tiedä vielä mille luokalle mut laitetaan, ja kavereiden saaminen riippuu aika paljolti siitä. Jos menen lukion 3. luokalle, tutustun luultavasti paremmin koulukavereihini, koska 4. luokalla ne ei tee enää paljon mitään muuta ku opiskelee. Näin ainakin yks AFS:n vapaaehtonen kertoi. Opettajat on kuulemma paljon ankarampia, läksyjä EI SAA unohtaa, ei saa myöhästyä minuuttiakaan yms. Mun hostsisko pelotteli jo useemman tunnin mittaisilla läksyillä ja sano, etten saa mitään poikkeuksia missään aineissa vaikken puhu tai osaa italiaa juuri alkeita enempää. Saa nähdä miten asiat sit todellisuudessa menee.
Ymmärrän jo yleensä, mistä mun perheenjäsenet puhuu. Puheen tuottaminen itse on vaan edelleen hankalaa, koska sanavarasto on melko vajavainen. Kun mun italiantunnit alkaa syyskuun lopussa, kieli lähtee varmasti sujumaan. Tällä hetkellä nojaudun vielä suurimmaks osaks englantiin, vaikka yritän sanoa kaiken mahdollisen italiaks. Ostin eilen sieltä kauppakeskuksesta italiankielisen kirjan ensimmäisestä maailmansodasta ja aion pystyä lukemaan sitä ihan kunnolla jouluun mennessä. Tällä hetkellä ymmärsin kirjan nimen jo ensimmäisellä yrittämällä, success :D
Kävin eilen myös ostamassa mun hostäidin kanssa salikortin. Tuntuu turvalliselta päästä salille ja jumppiin, ihan kuin Suomessa :)
 |
| !! |
 |
| Mun valtava vihkomäärä :D |
Menen nyt kattomaan mun hostveljen löytämää perhosentoukkaa, jolle se ja mun hostsisko tekee kotia kenkälaatikkoon, ciao :D
P.S. Tapoin eilen katosta pari senttii sängyn yläpuolella riippuvan jättilukin parfyymilla ja muovipullolla, muutenki joudun tarkastamaan joka ilta kaikki mun vuodevaatteet ja huoneen ylipäänsä, koska yhtenä iltana en tarkastanu ja mun tyynyliinan sisällä oli 3,5-senttinen joku otus. Tältä osin ikävöin suht ötökätöntä kylmää Suomea :(
torstai 11. syyskuuta 2014
Rooma x2
Täällä Grottaferratassa on satanu ja ukkostanu melkein koko päivän. Ukkonen alkoi jo eilen, ja sade oli iltapäivän tauolla, onneks. Kävin mun hostäidin ja hostsisarusten kanssa metrolla Roomassa ja pääsin ensimmäistä kertaa mun elämässä pyhän Pietarin kirkkoon, siihen valtavaan keskellä Vatikaania. Otin ainaki 200 kuvaa sekä kirkosta sisältä että sen katolta ja kupolista, johon kiipesin ruhtinaalliset 551 porrasta. Kupolista näky koko Rooma... Onneks jonotin sinne sen puol tuntia, koska koko se kirkko on ihan käsittämättömän iso, koristeellinen ja mahtava. Kun sinne meni, laukku piti laittaa samanlaiseen läpivalaisukoneeseen ku lentokentillä. Kirkkoa ja Vatikaania ylipäänsä vartioi sveitsiläiskaartilaiset Michelangelon suunnittelemissa asuissa keihäät kädessä :D
Aikaisemmin tänään mä tein jotain pientä treeniä mun hostsiskon kanssa ja juoksin ylös alas mun kotiin johtavaa jyrkkää tietä, koska en viittiny eksyä näille mutkitteleville vuoristoteille. Huomenna mun hostäiti lupas viedä mut kahdelle eri kuntosalille, joista saan valita mun mielestä paremman. Mulla ei kyllä vielä ole lääkärintodistusta mun terveydestä, ja Italiassa salikorttia ei voi ostaa ilman sitä.
Otsikon "x2" johtuu siitä, että kävin eilenkin Roomassa :D Mukana oli yksi amerikkalainen vaihtari ja sen hostsisko ja -veli, niiden pari serkkua ja jotain kavereita. Meidät vaihtarit vietiin kaikkiin päänähtävyyksiin, joista useimmissa kävin huhtikuussa, mutta tällä kertaa sain paljon enemmän tietoa kaikesta. Roomassa ei voi käydä liikaa <3 Asun paikassa, josta mennään ehkä 15 min autolla Anagninan metroasemalle, joka on yhden Rooman metrolinjan päätepysäkki :D
Lauantaina meen kai taas Roomaan, ja sunnuntaina meen mun perheen kanssa Firenzeen. Odotan sitä paljon, koska en oo käyny Firenzessä.
Tässä viel kuvia näiltä parilta päivältä:
 |
| Kirkkoa sisältä |
 |
| Näkymä kupolista, joka oli ylin yleisölle avoin paikka |
 |
| Sveitsiläiskaartilainen :D |
 |
| Kirkko ulkoa |
 |
| Mä ja mun hostsisarukset :) |
 |
| Mä ja yks italialainen tyttö Colosseumilla |
 |
| <3! |
Buonanotte! <3
maanantai 8. syyskuuta 2014
Kansainvälisyyttä ja malariaa
Saavuin perjantaina Fiumicinon lentokentälle joskus kymmenen maissa ja jatkettiin bussilla orientaatioleirin hotellille kunhan islantilaisten vaihtarien myöhässä ollut lento oli perillä ja yhden islantilaispojan kadonnut lumilauta löytynyt. Islantilaiset soitti huvittavaa islantilaispoppia koko matkan hotellille ja tunnelma oli muutenkin ihanan hilpeä.
Olimme ensimmäisten saapuneiden joukossa ja menimme lounaalle, jonka jälkeen saimme huoneet. Me suomalaiset kulutettiin 1½ tuntia puhumalla lastenohjelmista (#suomalainensosiaalisuus). Muitakin vaihtareita valui vähitellen hotellille, ja uusia bussillisia vaihtareita tuli yhteentoista asti illalla. Loppujen lopuksi ja kaiken kaikkiaan meitä Italiaan tulleita oli 460 - 470. En oo ikinä kokenut mitään niin mahtavaa. Tutustuin ihmisiin ( =puhuin henk. koht.) 31 eri maasta ja mun englanti muuttui kahdessa päivässä jo niin hyväksi, että näin unet englanniksi. Me suomalaiset meinattiin alkaa puhua keskenäänkin jo englantia :D
Sunnuntaina meidät porrastettiin eri lähtöaikoihin. Suurin osa vaihtareista lähti junalla, bussilla tai lentäen kaupunkiinsa, joillain oli edessään 10 tunnin bussimatka. Mä ja ehkä noin 20 muuta oltiin sinänsä onnekkaita, koska meidän perheet on Laziossa/Rooman ympäristössä, joten perheet tulivat hotellille noutamaan meitä. Sunnuntaiaamu oli oikeastaan aika surullinen, koska ihmiset joiden kanssa olin jo ehtinyt tulla läheiseksi lähtivät pois. Jännitys ja suru hälvenivät kun tapasin perheeni ensimmäistä kertaa. Söimme lounaan hotellissa muiden perheiden kanssa ja lähdimme kotiin, joka on Grottaferratan kaupungissa vuoren päällä <3 Mulla on korvat toistaiseksi koko ajan lukossa, koska oon niin korkealla.
Sitten otsikon toiseen aiheeseen eli mun salaperäiseen ongelmaan.
Perjantaina mun vasen nilkka alkoi tuntua siltä kuin siinä olisi paha mustelma = sattui koskettaessa ja jalan osuessa askeleessa maahan, mutta nilkka oli punainen eikä violetti. Lauantaina nilkka oli jo hieman turvonnut. Mä uskoin lyöneeni jalan johonkin ja että vika oli luussa. Nilkka ei kuitenkaan haitannut pahemmin liikkumista tms. Kun sunnuntaina pääsin perheeseeni nilkka oli vielä pahempi, joten hostäitini päätti viedä mut sairaalaan päivystykseen.
Kun pääsimme sairaalaan täytimme jonkun lomakkeen ja ensivilkaisulta päivystyshuoneen joku tyyppi sanoi, että kyseessä on joko joku mato, joka on mennyt ihon sisään tai murtuma. Kun mä pääsin varsinaiseen lääkärinhuoneeseen sairaanhoitaja otti kolme näytepullollista verta mun oikeasta kyynärtaipeesta. Hetken päästä sama sairaanhoitaja (joka osasi sanoa suomeksi "jalka" ja jolla oli tummanvihreä-turkoosia luomiväriä) tuli takaisin. Kävi ilmi, että näytteisiin oli vahingossa laitettu väärää indikaattoriainetta ja multa pitäisi ottaa uudet näytteet. Tällä kertaa neula iskettiin vasempaan käteen, joka vuosi vielä jonkun aikaa näytteen ottamisen jälkeen. Mä en tiedä olisko tommonen moka voitu tehdä Suomessa...
Lääkäri sanoi, että näytteen tutkimiseen menee tunti. Mä kysyin englanniksi mikä mun nilkassa on, ja surkealla englannillaan lääkäri antoi mun ymmärtää, että mulla voi olla malaria. MALARIA. Mä olin koko sen 2 tuntia siinä luulossa, että pian mä oon teho-osastolla hengityskoneessa ja vaihto-oppilasvuoteni päättyy ensimmäisenä päivänä. Kun sitten näytteet oli tutkittu kävi ilmi, että kyseessä on joku tavallinen bakteeri-infektio. Mä sain antibioottireseptin ja jotain voidetta, jotka mun hostäiti kävi tänään hakemassa apteekista. Jalka on jo hiukan parempi, toivottavasti mä oon kunnossa huomenna, koska mun olis tarkoitus mennä Roomaan yhden amerikkalaisen vaihtarin ja sen hostsiskon kanssa.
Tänään mun päivään on kuulunut mm. leivän paahtamista kaasuhellan liekillä, maahan pudonneiden pinjakäpyjen murskaamista kivillä ja niiden siemenien syömistä ja saksan vaihtoprepositioiden kuulustelemista mun hostsisaruksilta.
Nyt mä meen käärimään tortellineja, joten ARRIVEDERCI!
Olimme ensimmäisten saapuneiden joukossa ja menimme lounaalle, jonka jälkeen saimme huoneet. Me suomalaiset kulutettiin 1½ tuntia puhumalla lastenohjelmista (#suomalainensosiaalisuus). Muitakin vaihtareita valui vähitellen hotellille, ja uusia bussillisia vaihtareita tuli yhteentoista asti illalla. Loppujen lopuksi ja kaiken kaikkiaan meitä Italiaan tulleita oli 460 - 470. En oo ikinä kokenut mitään niin mahtavaa. Tutustuin ihmisiin ( =puhuin henk. koht.) 31 eri maasta ja mun englanti muuttui kahdessa päivässä jo niin hyväksi, että näin unet englanniksi. Me suomalaiset meinattiin alkaa puhua keskenäänkin jo englantia :D
Sunnuntaina meidät porrastettiin eri lähtöaikoihin. Suurin osa vaihtareista lähti junalla, bussilla tai lentäen kaupunkiinsa, joillain oli edessään 10 tunnin bussimatka. Mä ja ehkä noin 20 muuta oltiin sinänsä onnekkaita, koska meidän perheet on Laziossa/Rooman ympäristössä, joten perheet tulivat hotellille noutamaan meitä. Sunnuntaiaamu oli oikeastaan aika surullinen, koska ihmiset joiden kanssa olin jo ehtinyt tulla läheiseksi lähtivät pois. Jännitys ja suru hälvenivät kun tapasin perheeni ensimmäistä kertaa. Söimme lounaan hotellissa muiden perheiden kanssa ja lähdimme kotiin, joka on Grottaferratan kaupungissa vuoren päällä <3 Mulla on korvat toistaiseksi koko ajan lukossa, koska oon niin korkealla.
Sitten otsikon toiseen aiheeseen eli mun salaperäiseen ongelmaan.
Perjantaina mun vasen nilkka alkoi tuntua siltä kuin siinä olisi paha mustelma = sattui koskettaessa ja jalan osuessa askeleessa maahan, mutta nilkka oli punainen eikä violetti. Lauantaina nilkka oli jo hieman turvonnut. Mä uskoin lyöneeni jalan johonkin ja että vika oli luussa. Nilkka ei kuitenkaan haitannut pahemmin liikkumista tms. Kun sunnuntaina pääsin perheeseeni nilkka oli vielä pahempi, joten hostäitini päätti viedä mut sairaalaan päivystykseen.
Kun pääsimme sairaalaan täytimme jonkun lomakkeen ja ensivilkaisulta päivystyshuoneen joku tyyppi sanoi, että kyseessä on joko joku mato, joka on mennyt ihon sisään tai murtuma. Kun mä pääsin varsinaiseen lääkärinhuoneeseen sairaanhoitaja otti kolme näytepullollista verta mun oikeasta kyynärtaipeesta. Hetken päästä sama sairaanhoitaja (joka osasi sanoa suomeksi "jalka" ja jolla oli tummanvihreä-turkoosia luomiväriä) tuli takaisin. Kävi ilmi, että näytteisiin oli vahingossa laitettu väärää indikaattoriainetta ja multa pitäisi ottaa uudet näytteet. Tällä kertaa neula iskettiin vasempaan käteen, joka vuosi vielä jonkun aikaa näytteen ottamisen jälkeen. Mä en tiedä olisko tommonen moka voitu tehdä Suomessa...
Lääkäri sanoi, että näytteen tutkimiseen menee tunti. Mä kysyin englanniksi mikä mun nilkassa on, ja surkealla englannillaan lääkäri antoi mun ymmärtää, että mulla voi olla malaria. MALARIA. Mä olin koko sen 2 tuntia siinä luulossa, että pian mä oon teho-osastolla hengityskoneessa ja vaihto-oppilasvuoteni päättyy ensimmäisenä päivänä. Kun sitten näytteet oli tutkittu kävi ilmi, että kyseessä on joku tavallinen bakteeri-infektio. Mä sain antibioottireseptin ja jotain voidetta, jotka mun hostäiti kävi tänään hakemassa apteekista. Jalka on jo hiukan parempi, toivottavasti mä oon kunnossa huomenna, koska mun olis tarkoitus mennä Roomaan yhden amerikkalaisen vaihtarin ja sen hostsiskon kanssa.
Tänään mun päivään on kuulunut mm. leivän paahtamista kaasuhellan liekillä, maahan pudonneiden pinjakäpyjen murskaamista kivillä ja niiden siemenien syömistä ja saksan vaihtoprepositioiden kuulustelemista mun hostsisaruksilta.
Nyt mä meen käärimään tortellineja, joten ARRIVEDERCI!
torstai 4. syyskuuta 2014
Lähtö!!!
Valvoin viimeyönä suunnilleen kolmeen, koska tehtävää on niin paljon. Toissayönä menin nukkumaan puol kuudelta aamulla, ja tänään ohjelmassa on pakkaamista, valmistautumista ja tavaroiden ja asiakirjojen hakemista sekä haikea sienestysretki.
Tuskailen pakkaamisen kanssa, koska matkalaukun tila on rajallinen ja painoraja 23 kg + 8 kg käsimatkatavarat. Oon ottanu mukaan nyt 7 laukkua, joista neljä on kangaskasseja. Kenkiä on kuudet plus matkalla jalassa olevat. Vaatteita on ollu pesussa kiivaaseen tahtiin vaikka tiedän, että voin ottaa niistä mukaan vain murto-osan. korurasian lastasin täyteen jo eilenillalla, eikä sinne edes mahtunu kaikki korut. Etnisiä rannerenkaita sit ranteisiin matkan ajaks :D
 |
| Postikortteja ja kuvia... |
 |
| Kangaskassit |
 |
| Korurasian pohjakerros :D |
 |
| Ja päällimäinen kerros :D |
 |
| Muut laukut :D |
Jostain syystä postikortit/valokuvat, joita oon hamstrannu ainakin Italiasta, eri puolelta Suomea, Luxembourgista ja Saksasta tuo mulle kodin tunnun. Ne ei paina paljon mitään, joten niitäkin lähtee mukaan. Yks tärkeä asia on myös L. Onervan 1908 julkaisema Mirdja, jota raahaan aina ympäriinsä. Sitä on luettu mm. Berliinin metrossa, Castel Sant'Angelon puistossa Roomassa, Puolassa ja siellä täällä Suomessa. Laitan ne postikortit varmaan sen väliin.
Hostsisaruksilleni ostin perinteisesti Marimekon kukkarot, koko perheelle sympaattisen muumimukin (jossa on Mymmeli runsaine lapsineen) ja tietenki Fazerin suklaata. Äiti keitti suomalaisista omenoista kullankeltasta omenasosetta ja laitoin sen patenttikorkilliseen lasipurkkiin, johon liimasin tarran "Compotto di mele" eli omenasose.
Hostsisaruksilleni ostin perinteisesti Marimekon kukkarot, koko perheelle sympaattisen muumimukin (jossa on Mymmeli runsaine lapsineen) ja tietenki Fazerin suklaata. Äiti keitti suomalaisista omenoista kullankeltasta omenasosetta ja laitoin sen patenttikorkilliseen lasipurkkiin, johon liimasin tarran "Compotto di mele" eli omenasose.
Tuntuu mielettömän absurdilta, että huomenna tähän aikaan oon Roomassa. Lähden Turusta bussilla kahden kolmen aikaan yöllä Helsinki-Vantaalle, yksin. Oon tyytyväinen, että saan jättää hyvästit Suomelle yksin. Katon maisemia bussista ja kuuntelen musiikkia ja oon jopa miettiny jo etukäteen mitä kappaleita kuuntelen: Sibeliuksen viulukonsertto ja Finlandia, Eppu Normaalia, Lana Del Reytä sekä muutamia randomkappaleita, joista oon kehittäny joskus tosi vahvan tunnetilan.
Odotan toisaalta hirveen paljon sitä, että pääsen vieraaseen kulttuuriin, uusien ihmisten keskelle ja irti kaikesta täällä. Toisaalta oon surullinen ja ehkä vähän peloissani. Kuka tietää, mitä Suomessa tapahtuu sillä aikaa tai mitä on käynnissä sit kun tuun?
sunnuntai 10. elokuuta 2014
Kertomus siitä Puolasta, johon rakastuin
Lupasin kirjoittaa oman postauksen Puolasta, jota ehdin edellisessäkin postauksessa jo hehkuttaa. Ostin viime torstaina Berlin Hauptbahnhofilta hämärästä lippuautomaatista menolipun Wroclawiin. Luulin, että edessä olisi junamatka.
No, ei ollut. Seuraavana aamuna saksalaisen täsmälliseen aikaan 08:44 lähti Deutsche Bahnin tuliterä bussi kohti Etelä-Puolaa. Ilmeisesti väliä sahaa suhteellisen moni ihminen suhteellisen usein, koska Berliini-Wroclaw -yhteys kulkee joka päivä. Kuski oli työhönsä leipääntynyt äijä, joka oli liimannut bussin etuosaan saksankielisen kyltin "KULJETTAJALLE EI SAA PUHUA AJON AIKANA". Matka kohti Wroclawia kuitenkin alkoi ilman sen suurempia ongelmia, ja sain vielä paikan ensimmäisiltä penkeiltä bussin etuosassa.
Naurettavan stereotypistä kyllä, samalla sekunnilla kun ylitettiin raja Puolaan, moottoritie oli kuin pienen kranaattikeskityksen jäljiltä. Ei pystynyt lukemaan kirjaa, käyttämään konetta tai mitään muutakaan ja olin varma, että bussin ikkunalasit hajoavat niillä sekunneilla. Kuski ei teutoniraivonsa ajamana tietenkään hiljentänyt vauhtia lainkaan. Puolassa on nopeusrajotusmerkkejä melko tiheään, sadan - parinsadan metrin välein 60, 90, 70, 120, 50... Maatalous näkyy vahvana joka puolella. Tietynlainen yleinen slaavilainen hellyttävä laiskuus käy ilmi muun muassa siitä, ettei ketään kiinnosta kaatunut suurjännitepylväs ja parin metrin korkeudella roikkuva suurjännitejohto, kunhan siihen ei itse osu.
Etelä-Puolan lähihistoria on seuraavanlainen: toisen maailmansodan jälkeen Saksa määrättiin luovuttamaan Sleesian alueet Neuvostoliitolle, ja saksalaiset siviilit joutuivat pakenemaan kodeistaan aikalailla samaan tapaan kuin karjalaiset evakot meilläpäin. Koko vanha arkkitehtuuri tällä entisellä Saksan alueella on hyvin kaunista ja keskieurooppalaista. Kaupungeista puuttuu vain ahdistava puleeraus, joka on tyypillistä esim. saksalaisille. Kaupungit ovat rennon ränsistyneitä. Wroclaw on jäänyt ikään kuin uinumaan 60-70 -luvulle, syvään Neuvostoliiton aikaan. Vanhan arkkitehtuurin seassa on niin järkyttäviä neuvostokolosseja, etten uskonut mitään niin nostalgisen rumaa ja rapistunutta olevan olemassakaan.
Bussi saapui Wroclawin linja-autoasemalle, ja tuntui kuin olisi humahtanut Neuvostoliittoon! Paikalliset bussit, asemarakennus ja kaikki mahdollinen oli 60-luvulta. Rakastuin saman tien. Ostin huvittavan mauttomasta slaavilaisesta puumökkikioskista englantia tai saksaa taitamattomalta puolalaismummolta klassisen maatuskahuivin. Mummo kirjoitti lapulle huivin hinnan, koska puola ei muistuta mitään kieltä mitä osaan enkä saanut selvää mummon käsimerkeistä.
Seuraavana päivänä arkaainen neuvostobussi lähti kohti Swidnicaa. Koko Puolan hintatasoa kuvaa hyvin se, että tämä 50 km:n matka maksoi yhteen suuntaan n. 2€ /hlö. Oikeastaan koko matkan syy oli ensimmäisen maailmansodan lentäjän Manfred von Richthofenin kotitalon löytäminen. Aihe on ollut minulle jo monta vuotta aika tärkeä, mutta ei siitä sen enempää. Joka tapauksessa, tämä Swidnica oli mielestäni vielä kauniimpi kuin Wroclaw, koska koko keskustassa ei ollut yhtäkään uutta taloa. Lisäksi taloista oli pidetty yleensä parempaa huolta kuin Wroclawissa.
Kun sitten löysin parin tunnin etsimisen jälkeen tämän kotitalon - kysyttyäni ainakin 10 ihmiseltä, jotka kaikki neuvoivat vähän eri suuntiin - menin aukinaisesta portista talon pihalle. Aikoinaan von Richthofenien perhe asui yksin talossa, jossa on arviolta noin 500 neliötä, ehkä enemmänkin. Joka tapauksessa nyt talossa asuu useampi perhe/muu porukka. Takapihalla oli neljä piirimäisesti asetettua sohvaa, joiden täytteet pursusivat ulos kaikista mahdollisista rei'istä ja repeämistä. Sohvilla istui kolme parikymppistä rentoa puolalaismiestä, ja lähistöllä juoksenteli pari suloista pikkupoikaa, jotka mitä ilmeisimmin liittyivät jotenkin sohvalaisiin. Puolalaismiehet joivat chillisti kaljaa sohvilla ja kuuntelivat entisissä hevostalleissa kaikuvaa puolalaista räppiä. Tunnelma oli absurdi, eikä kukaan miehistä osannut muuta kuin puolaa. Naapurin täti tuli tulkkaamaan minun ja talon asukkaiden välille.
Menin talon etupihalle ottamaan kuvia. Hetken kuluttua talon takaovesta kipitti korkeintaan 150-senttinen pikkuinen ukko, joka oli koko olemukseltaan suoraan kuin jokin Tove Janssonin hahmo. Ukko kälätti puolaa ja yritin viestiä ja piirtää ja elehtiä, etten osaa puolaa sanaakaan, mutta ei, ukko vain jatkoi. Yhtäkkiä ukko lähti kipittämään talon ränsistyneelle takapihalle ja heitti suruttomasti sylissään olleet roskat ja metallijätteet nurkan taa. Sen jälkeen ukosta ei ole havaintoja.
Lähdin takasin Wroclawiin viiden bussilla ja toivoin ankarasti, että linja-autoasemalla sympaattisia nahkatossuja ja tohveleita myyneen puolalaismummon puoti olisi vielä auki. Pettymyksekseni mummo oli sulkenut jo liikkeensä eikä ollut paikalla enää sunnuntaina. Ennen lähtöäni sunnuntaina jätin mummolle englanninkielisen viestin, jonka hän toivottavasti on käännättänyt jollakulla puolaksi.
Seuraavana aamuna koitti lähtö takaisin Berliiniin - tällä kertaa junalla. Join rautatieasemalla haikeana vetisen cappuccinon, jonka vaahtoon oli siroteltu kanelia ja söin ylirasvaisen uppopaistetun lehtitaikinaleivonnaisen. Rautatieaseman arkkitehtuurissa on selvästi itäisiä vaikutteita, jotkut pylväät ja tornit näyttävät miltei moskeijamaisilta. Istuin vielä asemahallin viileällä kivilattialla ja mietin erään vanhan naisen muistelmia. Nainen oli ollut saattamassa poikaansa maailmansotaan tällä samaisella asemalla samana päivänä tasan 100 vuotta sitten. Katsoessani haikeana yhä kauemmas viliseviä ratapalkkeja junan viimeisen vaunun takaikkunasta tunsin todellakin lähteväni paikasta, johon vielä varmasti palaan.
Toi oli helpompi kirjottaa kirjakielellä, joten älkää ihmetelkö :D Tässä vielä loppuun kuvaboom:
No, ei ollut. Seuraavana aamuna saksalaisen täsmälliseen aikaan 08:44 lähti Deutsche Bahnin tuliterä bussi kohti Etelä-Puolaa. Ilmeisesti väliä sahaa suhteellisen moni ihminen suhteellisen usein, koska Berliini-Wroclaw -yhteys kulkee joka päivä. Kuski oli työhönsä leipääntynyt äijä, joka oli liimannut bussin etuosaan saksankielisen kyltin "KULJETTAJALLE EI SAA PUHUA AJON AIKANA". Matka kohti Wroclawia kuitenkin alkoi ilman sen suurempia ongelmia, ja sain vielä paikan ensimmäisiltä penkeiltä bussin etuosassa.
Naurettavan stereotypistä kyllä, samalla sekunnilla kun ylitettiin raja Puolaan, moottoritie oli kuin pienen kranaattikeskityksen jäljiltä. Ei pystynyt lukemaan kirjaa, käyttämään konetta tai mitään muutakaan ja olin varma, että bussin ikkunalasit hajoavat niillä sekunneilla. Kuski ei teutoniraivonsa ajamana tietenkään hiljentänyt vauhtia lainkaan. Puolassa on nopeusrajotusmerkkejä melko tiheään, sadan - parinsadan metrin välein 60, 90, 70, 120, 50... Maatalous näkyy vahvana joka puolella. Tietynlainen yleinen slaavilainen hellyttävä laiskuus käy ilmi muun muassa siitä, ettei ketään kiinnosta kaatunut suurjännitepylväs ja parin metrin korkeudella roikkuva suurjännitejohto, kunhan siihen ei itse osu.
Etelä-Puolan lähihistoria on seuraavanlainen: toisen maailmansodan jälkeen Saksa määrättiin luovuttamaan Sleesian alueet Neuvostoliitolle, ja saksalaiset siviilit joutuivat pakenemaan kodeistaan aikalailla samaan tapaan kuin karjalaiset evakot meilläpäin. Koko vanha arkkitehtuuri tällä entisellä Saksan alueella on hyvin kaunista ja keskieurooppalaista. Kaupungeista puuttuu vain ahdistava puleeraus, joka on tyypillistä esim. saksalaisille. Kaupungit ovat rennon ränsistyneitä. Wroclaw on jäänyt ikään kuin uinumaan 60-70 -luvulle, syvään Neuvostoliiton aikaan. Vanhan arkkitehtuurin seassa on niin järkyttäviä neuvostokolosseja, etten uskonut mitään niin nostalgisen rumaa ja rapistunutta olevan olemassakaan.
Bussi saapui Wroclawin linja-autoasemalle, ja tuntui kuin olisi humahtanut Neuvostoliittoon! Paikalliset bussit, asemarakennus ja kaikki mahdollinen oli 60-luvulta. Rakastuin saman tien. Ostin huvittavan mauttomasta slaavilaisesta puumökkikioskista englantia tai saksaa taitamattomalta puolalaismummolta klassisen maatuskahuivin. Mummo kirjoitti lapulle huivin hinnan, koska puola ei muistuta mitään kieltä mitä osaan enkä saanut selvää mummon käsimerkeistä.
Seuraavana päivänä arkaainen neuvostobussi lähti kohti Swidnicaa. Koko Puolan hintatasoa kuvaa hyvin se, että tämä 50 km:n matka maksoi yhteen suuntaan n. 2€ /hlö. Oikeastaan koko matkan syy oli ensimmäisen maailmansodan lentäjän Manfred von Richthofenin kotitalon löytäminen. Aihe on ollut minulle jo monta vuotta aika tärkeä, mutta ei siitä sen enempää. Joka tapauksessa, tämä Swidnica oli mielestäni vielä kauniimpi kuin Wroclaw, koska koko keskustassa ei ollut yhtäkään uutta taloa. Lisäksi taloista oli pidetty yleensä parempaa huolta kuin Wroclawissa.
Kun sitten löysin parin tunnin etsimisen jälkeen tämän kotitalon - kysyttyäni ainakin 10 ihmiseltä, jotka kaikki neuvoivat vähän eri suuntiin - menin aukinaisesta portista talon pihalle. Aikoinaan von Richthofenien perhe asui yksin talossa, jossa on arviolta noin 500 neliötä, ehkä enemmänkin. Joka tapauksessa nyt talossa asuu useampi perhe/muu porukka. Takapihalla oli neljä piirimäisesti asetettua sohvaa, joiden täytteet pursusivat ulos kaikista mahdollisista rei'istä ja repeämistä. Sohvilla istui kolme parikymppistä rentoa puolalaismiestä, ja lähistöllä juoksenteli pari suloista pikkupoikaa, jotka mitä ilmeisimmin liittyivät jotenkin sohvalaisiin. Puolalaismiehet joivat chillisti kaljaa sohvilla ja kuuntelivat entisissä hevostalleissa kaikuvaa puolalaista räppiä. Tunnelma oli absurdi, eikä kukaan miehistä osannut muuta kuin puolaa. Naapurin täti tuli tulkkaamaan minun ja talon asukkaiden välille.
Menin talon etupihalle ottamaan kuvia. Hetken kuluttua talon takaovesta kipitti korkeintaan 150-senttinen pikkuinen ukko, joka oli koko olemukseltaan suoraan kuin jokin Tove Janssonin hahmo. Ukko kälätti puolaa ja yritin viestiä ja piirtää ja elehtiä, etten osaa puolaa sanaakaan, mutta ei, ukko vain jatkoi. Yhtäkkiä ukko lähti kipittämään talon ränsistyneelle takapihalle ja heitti suruttomasti sylissään olleet roskat ja metallijätteet nurkan taa. Sen jälkeen ukosta ei ole havaintoja.
Lähdin takasin Wroclawiin viiden bussilla ja toivoin ankarasti, että linja-autoasemalla sympaattisia nahkatossuja ja tohveleita myyneen puolalaismummon puoti olisi vielä auki. Pettymyksekseni mummo oli sulkenut jo liikkeensä eikä ollut paikalla enää sunnuntaina. Ennen lähtöäni sunnuntaina jätin mummolle englanninkielisen viestin, jonka hän toivottavasti on käännättänyt jollakulla puolaksi.
Seuraavana aamuna koitti lähtö takaisin Berliiniin - tällä kertaa junalla. Join rautatieasemalla haikeana vetisen cappuccinon, jonka vaahtoon oli siroteltu kanelia ja söin ylirasvaisen uppopaistetun lehtitaikinaleivonnaisen. Rautatieaseman arkkitehtuurissa on selvästi itäisiä vaikutteita, jotkut pylväät ja tornit näyttävät miltei moskeijamaisilta. Istuin vielä asemahallin viileällä kivilattialla ja mietin erään vanhan naisen muistelmia. Nainen oli ollut saattamassa poikaansa maailmansotaan tällä samaisella asemalla samana päivänä tasan 100 vuotta sitten. Katsoessani haikeana yhä kauemmas viliseviä ratapalkkeja junan viimeisen vaunun takaikkunasta tunsin todellakin lähteväni paikasta, johon vielä varmasti palaan.
Toi oli helpompi kirjottaa kirjakielellä, joten älkää ihmetelkö :D Tässä vielä loppuun kuvaboom:
 |
| Random talo joen rannas, tos talos oli kadun puolel joku ihan perus kioski |
 |
| Kaatunu suurjännitepylväs :'D |
 |
| Wroclawin rautatieaseman arkkitehtuuria |
 |
| Seinämaalaus, jonka viesti jäi epäselväks |
 |
| Perusnäky <3 |
 |
| Uus ja vanha sekasin |
 |
| Olispa Suomessaki tollasii pankkirakennuksii.. |
 |
| Swidnican keskuaukion taloja |
 |
| Yks mun lempitaloista Swidnicassa |
 |
| Koira! |
 |
| Varmaa villi meno paikallisella Club Vegasilla <3 |
 |
| Myynnissä oleva talo, jonka tiedot katoin puolalaisen kiinteistönvälitysfirman nettisivuilta. Melkein 500 neliöö ja hinta jotain 300 000 €:n luokkaa. Ei paha, vaik remontoitavaa riittäis.. |
 |
| Aamuinen ylirasvainen uppopaistettu voitaikinapulla, jossa oli sokerikuorrutus. Huh. |
 |
| Wroclawin rautatieasema ja syvät haikeat mietteet |
 |
| Puola jää taakse.. |
 |
| Haikeus |
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Berliini!
Hallo!
Saavuin just takasin "kotiin" = asuntoon Berliinissä. Oon koko päivän vaeltanu ympäri Berliiniä ihan niin ku joka päivä maanantaista lähtien. Aamulla kävin (pettymyksen tuottaneella) turkkilaisella torilla, jolla ei ollut juurikaan muuta tarjottavaa ku lampaanlihaa, mummoyöpaitoja ja ompelutarvikkeita. Eilen kävin turkkilaisessa basaarissa legendaarisessa Kreuzbergissä - Berliinin Punavuoressa - jossa sato kaatamalla. Näytin siltä ku olisin itkeny, ku raahustin siellä myyntitelttojen välissä nenäliinalla silmiäni pyyhkien (meikkivoide ja ripsiväri valu mun silmiin eikä niihin oo koskaan sattunu yhtä paljon).
Palasin takasin Berliiniin rakkaasta Sleesiastani sunnuntaina pahoilla mielin, koska rakastuin totaalisesti ja peruuttamattomasti Puolaan ja puolalaisiin. Kirjotan siitä joskus myöhemmin tarkemmin, mut tiivistettynä voi sanoa et ihan ku olis palannu ajassa taaksepäin Neuvostoliittoon herttasten ja ihanien ihmisten keskelle. En oo millään tapaa kommunisti, vaan se pysähtyneisyys oli viehättävää ihan muista syistä. :D
Mutta. Nyt oon Berliinissä, enkä uskalla puhuu saksaa. Kävin eilenillalla klo 24 asti auki olevassa "Kulturkaufhausissa", joka on nelikerroksinen kauppa täynnä musiikkia (LP:t ja CD:t + niiden kuunteluvälineet /-laitteet), kirjoja, paperitavaraa yms. yms. Sen alakerrassa on ravintola, jonka yks seinä on ihan täynnä trooppisii kasveja ja siin on pieni vesiputous. Tulossa oleva kuva selvittää paremmin tätä vaikeaselkoista installaatiota :D Kävin myös Neues Museumissa ja näin Nefertitin kuuluisan patsaan ynnä muita muinaisen Egyptin juttuja.
Berliini on melko mukava, mut kaipaan syvästi Puolaa. Nyt laitan tähän vielä joitain kuvia:
Ostin muuten just äsken Humboldtin yliopiston edustalta kaks hupaisaa ja kornia DDR:stä peräsin olevaa pinssiä: Frei Sport ja Freundschaft eli vapaa urheilu tms. ja ystävyys <3
Saavuin just takasin "kotiin" = asuntoon Berliinissä. Oon koko päivän vaeltanu ympäri Berliiniä ihan niin ku joka päivä maanantaista lähtien. Aamulla kävin (pettymyksen tuottaneella) turkkilaisella torilla, jolla ei ollut juurikaan muuta tarjottavaa ku lampaanlihaa, mummoyöpaitoja ja ompelutarvikkeita. Eilen kävin turkkilaisessa basaarissa legendaarisessa Kreuzbergissä - Berliinin Punavuoressa - jossa sato kaatamalla. Näytin siltä ku olisin itkeny, ku raahustin siellä myyntitelttojen välissä nenäliinalla silmiäni pyyhkien (meikkivoide ja ripsiväri valu mun silmiin eikä niihin oo koskaan sattunu yhtä paljon).
Palasin takasin Berliiniin rakkaasta Sleesiastani sunnuntaina pahoilla mielin, koska rakastuin totaalisesti ja peruuttamattomasti Puolaan ja puolalaisiin. Kirjotan siitä joskus myöhemmin tarkemmin, mut tiivistettynä voi sanoa et ihan ku olis palannu ajassa taaksepäin Neuvostoliittoon herttasten ja ihanien ihmisten keskelle. En oo millään tapaa kommunisti, vaan se pysähtyneisyys oli viehättävää ihan muista syistä. :D
Mutta. Nyt oon Berliinissä, enkä uskalla puhuu saksaa. Kävin eilenillalla klo 24 asti auki olevassa "Kulturkaufhausissa", joka on nelikerroksinen kauppa täynnä musiikkia (LP:t ja CD:t + niiden kuunteluvälineet /-laitteet), kirjoja, paperitavaraa yms. yms. Sen alakerrassa on ravintola, jonka yks seinä on ihan täynnä trooppisii kasveja ja siin on pieni vesiputous. Tulossa oleva kuva selvittää paremmin tätä vaikeaselkoista installaatiota :D Kävin myös Neues Museumissa ja näin Nefertitin kuuluisan patsaan ynnä muita muinaisen Egyptin juttuja.
Berliini on melko mukava, mut kaipaan syvästi Puolaa. Nyt laitan tähän vielä joitain kuvia:
.jpg) |
| "Totuus on kaikkien valheiden summa." #philosophy |
 |
| Berliinin juutalaisuuden museon installaatio. Noi naamat oli metallisia, ja niitä oli yli 10 000. Ku niiden päällä käveli, ne piti sellasta terävää kilinää ja kalinaa, kai muistuttaakseen keskitysleirien junien pitämästä äänestä. |
 |
| Tässä on se kasviseinä. Se oli ainaki 10 metrii korkee, ja siinä oli yli 6000 kasvii. Se päätty alhaalla sellaseen vesialtaaseen, johon tota seinää pitkin tippuva vesi valu. |
 |
| Mä Unter den Lindenillä, kirjaimellisesti "lehmusten alla" kadun nimen mukaan :D |
 |
| Puolan reissun pääsyy!! Manfred von Richthofenin kotitalo. Googlatkaa jos ette tiedä :D |
 |
| Zlotyjä <3 |
 |
| Berliiniläisillä kirppareilla on oma osasto DDR:stä peräsin oleville koltuille ja rääsyille :DD |
 |
| Reichstagin kolossaalinen rakennus |
 |
| Alexanderplatzin surullisenkuuluisa televisiotorni, DDR:n symboli |
Ostin muuten just äsken Humboldtin yliopiston edustalta kaks hupaisaa ja kornia DDR:stä peräsin olevaa pinssiä: Frei Sport ja Freundschaft eli vapaa urheilu tms. ja ystävyys <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)