6.12.2014

Hyvää itsenäisyyspäivää, 97-vuotias rakas Suomeni! <3 Korvapuustien leipominen toi mukavan olon, keittiössä tuoksui kardemumma ja itsenäisyyspäivän paraatin suoratoisto Areenasta soi kotoisasti taustalla.
   Jälleen kerran pahoittelut postaustauosta, asiaa olisi ollut, mutta jotenkin olen aina siirtänyt "huomiseen". Kävin eilen ennen italiantuntia Frascatissa pienessä jouluisessa paperitavaraliikkeessä, joka oli täynnä erilaisia seimiasetelmia ja hiukan mauttomia muovisia joulukuusia ja kuusenkoristeita. Suomalaisena sitä edelleen suhtautuu avun pyytämiseen kovin arasti, ja vanhaa herttaista kaupanpitäjää vaivaantuneisuuteni lähinnä huvitti mutta ei yllättänyt, kun kerroin olevani Suomesta, Pohjois-Euroopasta.
   En oikein ennen tänne tuloani osannut odottaa, kuinka kokemus tulisi muhun vaikuttamaan. En ehkä olisi uskonut, että tämä olisi niin pitkä matka itseeni ja niin suurena vaikuttava voima siihen, kuinka maailmankuva kasvaa selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Jotkut vaihto-oppilaat ovat sanoneet muuttuneensa eri ihmisiksi vuotensa aikana. Musta tuntuu, että palaan vain sata kertaa vahvempana ja paljon enemmän nähneenä. Uudet asiat ovat aina uusia siveltimenvetoja tauluun, vanhoja ei tarvitse pyyhkiä, vaikka niitä voi peittää. Inhoan kliseitä, kuten "World is a book, and those who don't travel read only one page" ja "The world is my home country", en oikeastaan tiedä miksi. Mä näen melkein kaikessa mahdollisuuden tehdä itsestäni kokonaisemman ja vahvemman ihmisen, ja sellaista mahdollisuutta mä nyt hyödynnän. Mun mielestä noissa "viisauksissa" on aina jotain pakotettua. Hienoa, jos joku pystyy kasvattamaan kotimaan vahvuisia tunnesiteitä useampaan paikkaan, kadehdin. Tässäkin voi kyllä olla valtiollisia eroja, esimerkiksi useimmat tapaamani amerikkalaisvaihtarit iloitsevat, kun ei tarvitse olla rapakon toisella puolella virumassa ja vakuuttavat, etteivät ikävöi yhtään mitään. Itse kyllä myönnän ikävöiväni monia asioita kotoa.
   Joudun joka päivä kyseenalaistamaan ajatteluani, ja yritän vaatia sitä muiltakin, jos siihen tuntuu olevan tarvetta. En osaa sanoa, pidänkö siitä vai en. Maailma on vaikeampi nähdä harmaana eikä mustavalkoisena, ja vielä vaikeampaa on nykyään ymmärtää ihmisiä, jotka eivät tunne tarvetta laajentaa näkökulmaansa omasta ahtaasta navastaan. Muistan, kun AFS:n oppaissa toistui lause pääpirteissään näin:"Voit ymmärtää asioita, vaikka et hyväksyisi niitä.". Ajattelin sen liittyvän lähinnä kulttuurieroihin, joita vaihto-oppilas joutuu kohtaamaan, mutta olin jälleen kerran liian kapeakatseinen: se lause liittyy ihan kaikkeen, mikä on olemassa. Ja se on asia, joka on varmaan hienointa, mitä tulen täällä oppimaan.
   Eilen tuli kuluneeksi tasan 3 kuukautta siitä, kun saavuin Italiaan. Vaikeina aikoina kaikkein parasta on muistella kaikkia niitä hetkiä kaukana ja lähellä, ihmisten hymyjä ja auringonvaloa kesäyössä, helmikuisessa Helsingissä, Suomenlinnan kallioilla.
   Enemmän tai vähemmän huonokuntoisten isovanhempieni kautta olen oppinut, että koskaan ei voi osoittaa liikaa, kuinka paljon välittää. Olen oppinut ilmaisemaan tunteitani paremmin, luulen. On omituinen tunne, kun ymmärtää, ettei joitain rakkaitaan ehkä näe enää koskaan. Kun huomisesta ei tiedä, se tuo vapautta tehdä kaikki jo tänään. Tasan 100 vuotta sitten, maailmansodan ensimmäisenä talvena ja ennen joulua, ihmisistä tuntui varmaan tältä.


~Anna