Aamu

Istuin yön sängylläni uppoutuneena kauas ja kirjoitin 7 tunnin aikana yhden ainoan kappaleen, mutta olin tyytyväinen sen kokonaisvaikutelmaa muuttavaan sävyyn vanhemman tekstin seassa. Nukahdin vajaaksi puoleksitoista tunniksi ja heräsin vartin yli neljä pimeään ja kylmään taloon. Jostakin syystä lämpöpatterit hiipuvat joka yö, ja talo on aamulla kuin Suomi.

   Viideltä oli vielä niin sysipimeää, että pilvettömällä taivaalla tähdet näkyivät laimeina Rooman valojen yllä. Otava oli väärinpäin. Auto, jonka onnettomuusvakuutus on vanhentunut, tuntui ehkä vähän turvallisemmalta lasten katolisen rukouksen jälkeen. Koilliseen johtavan moottoritien horisontti sinersi idässä, kuuntelin samaa kappaletta, jota olin kuunnellut koko yön. Pimeä moottoritie ennen auringonnousua on aina vapauttava ja toiveikas.

   Muutaman tunnin kuluttua aurinkoinen aamu näytti vuorilla samalta kuin ne aamut kesällä Suomessa, kun kaikki on mahdollista ja kun jo hetkeä eläessään tuntee sen ainutlaatuisuuden. Jäin yksin puhvelinhajuiselle asfalttipihalle, kun muut jatkoivat matkaansa hautajaisiin. Tehdas oli vielä hiljaa, ja pelkäsin kiertää kaasuhellan kaasunsyötön auki, koska ensimmäisellä kerralla kaasun haju tuntui keittiössä pelottavan terävänä. Jätin keittiöstä autioon tehdashalliin johtavan oven auki. Suuri tila kaiutti Sibeliuksen viulukonserttoa mieleenpainuvasti. Tuntui hyvältä olla yksin.

~Anna~