Luovuutta ja todellisuuden vääristelyä

Olen positiivisessa mielessä päässyt jälleen käsiksi intoon kirjoittaa. Pieniä tekstinpätkiä syntyy oppitunneilla omituisesti, itsestään. Grafiikan tunneilla pääsen kajoamaan todellisuuteen, mikä on aina jollakin tapaa kiehtonut suunnattomasti. Nyt, kun romaanimittaisen kertomukseni täydentely ja viimeistely on melankolisilta etelän ajoiltani jäänyt vähemmälle, tunnen tarvetta jälleen palata, uusin ideoin. Kuka tietää, vaikka Suomeen palattuani rohkeutta olisi kertynyt kustantajalle lähettämiseen.
   Jotta syntyisi edes jokin idea siitä, mitä päässäni oppitunneilla liikkuu, saattaa olla tarpeellista liittää tähän pari pätkää, toinen löyhästi ehkä omista ajatuksistani ja toinen siitä, mitä vaihto-oppiluus minusta on.

Oletko koskaan särkenyt maailmaasi, tarkoituksella?

Ja kapeilla riekaleilla tasapainotellen
et enää tiennytkään, kuinka korjaat kaiken

Sillä vanhoja kuluneita riekaleitasi on mahdoton enää yhdistää
koska silloinhan olisit turhaan maailmasi särkenyt

Mutta hyvä ihminen, liimaa vain riekaleesi kokoon!

Oletko muka koskaan tuntenut ketään, joka olisi etsimänsä löytänyt
purkamalla vanhoja riepujaan kutoakseen ne sitten paremmiksi?

Minä tiedän, ettet ole

Sillä tuskin hän oli ehtinyt aloittaakaan, kun hän jo horjahti ja suistui sinne pimeään
jossa hänen omat demoninsa häntä ahnaina odottivat

Kaikki me kuolemme, mutta varmaa on, että pisimmälle taivaltavat ne, jotka eivät omia demoneitaan etsimällä ole etsineet



Janoan merkittäviä hetkiä
Niitä, jotka tullessaan jo menevät
Niitä, jotka säilyttääksesi jätät
Kasvoilla häilyvä hymy, kosketus
Jatkan matkaa
Etten menettäisi sitä, minkä äsken sain
Kun pysähdyn, on taas syksy
Ajatukseni ovat toistensa vihollisia
Ne hiljenevät ja alkavat huutaa toisilleen
Asteittain
Menetän kaiken
Jatkan hymyillen matkaa
Käteni ovat taas tyhjät

Vielä esimerkkikuva todellisuudensotkemisesta; minä, keisarinna, grafiikan tunnin satoa: