tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulunodotusta

Yllättävää kyllä, jollain tapaa täällä joulu on paljon vähemmän näkyvillä kuin Suomessa. Ei ole tavaratalojen jouluikkunoita, ei kovin jouluista televisio-ohjelmistoa eikä jouluista mainontaa, ainakaan siinä määrin kuin kotona. Viime perjantaina tuli telkkarista kyllä Niko - lentäjän poika italiaksi dubattuna. Oikeastaan ei silti tunnu yhtään joululta.
   Koulu loppui eilen, ja viimeinen koulupäivä koostui psykologin ja entisen anorektikon pitämästä anoreksialuennosta, jonka jälkeen koulun pihalla DJ soitti bilemusiikkia ja tarjolla oli syötävää ja juotavaa. Luokkien välillä oli lento- ja jalkapallo-otteluita. Oli mukava koulupäivä, vähän omituinen kyllä.
   Tänään heräsin puoli yhdentoista maissa ja tein kauraomenapaistosta ja vaniljakastiketta, joista tuli vain paha mieli, koska kukaan ei ole vieläkään koskenut niihin. En ole kehdannut syödä yksinäni, joten peri-italialaisella vieraiden ruokakulttuurien kiinnostuksella ne todennäköisesti menevät huomenna roskiin, kun lähdemme joulupäiviksi etelään Pugliaan. Joulu on perhejuhla, ja nyt sen oikeasti huomaa. Melkein hirveää olla tekemättä yhtään mitään jouluista, kun viimeiset 16 joulua olen tänään tehnyt valmisteluja huomiselle jouluntuoksuisessa lämpimässä kodissa, illalla on haettu joulukuusi. Nyt en tiedä, saanko edes lahjoja. Joulu menee hotellissa, mikä väkisinkin tuntuu vähän kolkolta.
   Lauantaina olin Roomassa. Löysin keskustasta käsittämättömän liikkeen, joka toimi sekä kahvilana että antikvariaattina. Seinille oli ripustettu ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkimainingeissa Roomaan unohtuneita kypäriä ja päähineitä vähän kaikilta osapuolilta, katosta riippui erivärisiä myrskylyhtyjä ja pienistä kotiloista rakennettu kattokruunu. Valtavasta LP-levyjen kokoelmasta löytyi 5 eri Sibeliuksen teosta, ja kirjoja oli lattioilla, seinillä, hyllyillä. Lattioilta nousevissa korkeissa pinoissa oli niin Romanovien kuva-albumiteoksia, englanninkielisiä Jumalaisia näytelmiä kuin vintagekengistäkin kertovia kirjoja. Seiniä peittivät vuosisadan alun oopperamainokset, Aidaa, Lohengriniä ja Taikahuilua, ja kaupan omistaja oli pieni herttainen vanha nainen. Cappuccino tarjoiltiin pienistä kultareunaisista ruusuin koristelluista posliinikupeista, yhdellä seinustalla vieri vieressä myytiin keramiikkafiguureina katolisia pyhimyksiä, pienoismalleja hävittäjistä ja panssariajoneuvoista, seimihahmoja sekä pikkuruisia Mussolineja.

Pakko myöntää, että kotiin on ikävä. Ei mikään itkuikävä, en ole kertaakaan vielä ns. "romahtanut", mutta siitäkin huolimatta, että tämä on uusi kokemus, viettäisin kuitenkin joulun mieluiten oman perheen kanssa... Pusuja ja haleja täältä <3

~Anna

2 kommenttia:

  1. Hyvää joulua Anna! "Sydämeeni joulun teen", olitpa missä tahansa! Yritä ottaa kulttuurikokemuksen kannalta vaikka just jouluna suomalaisilla on varmaan aina ikävä Suomeen. Halaus meiltä kaikilta täältä USAsta!! Aunt Ellu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, anche a voi! <3 Joo, tietty sellanen haikeus kyl kaihertaa, mutta uutta kokemustahan tää kaikki on :))

      Poista